Wikipedia

Qadisiyyan taistelu

Qadisiyyan taistelu on islamilaisen perimätiedon kuvaama taistelu Persiaa hallinneiden sasanidien ja Irakiin hyökänneiden islaminuskoisten arabien välillä.

Qadisiyyan taistelu
Osa Persian muslimivalloitusta
Qadisiyyan taistelu persialaisessa teoksessa vuodelta 1614.
Qadisiyyan taistelu persialaisessa teoksessa vuodelta 1614.
Päivämäärä:

630-luku

Paikka:

Qadisiyya, Irak

Lopputulos:

persialaisten tappio

Vaikutukset:

muslimit valtasivat Irakin

Osapuolet

Rashidun -kalifaatti

sassanidit

Komentajat

Sa'd ibn abi Waqqas

Rustam

Vahvuudet

30 000[1]

60 000 [2]

Tappiot

6000? [3]

10 000? [4]

Perimätiedon mukaan sassanidien valtakunta tuhottiin kahdessa suurtaistelussa.[5] Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634 tai 637. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot.[6] Seurauksena oli Persian pääkaupungin Ktesifonin kukistuminen ja Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nahavandissa (639, 640 tai 642), joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä.[7][8]  

Qadisiyyan taistelusta kertoo Ibn Ishaq 700-luvun lopulla, mutta yksityiskohtaisimman kuvauksen esittää Tabari Historia -teoksensa 12. osassa 900-luvun alussa.[9] Taistelua on myös pidetty pelkkänä myyttinä, koska siitä ei ole aikalaistodisteita eikä arkeologisia löytöjä.[10]

Tausta muokkaa

 
Persia, Bysantin valtakunta ja muslimien myyttinen Rashidun -kalifaatti.

Islamilaisista lähteistä tehdyn rekonstruktion pohjalta Jaakko Hämeen-Anttila selostaa tapahtumia seuraavasti.[11] Islaminuskoiset arabit olivat alkaneet tunkeutua nykyisen Irakin alueelle 630-luvulla, ja alkuvaiheen ryöstöretkistä oli hiljalleen muotoutumassa suurempia valloitusretkiä. Irak kuului tuolloin Persiaa hallinneille sasanideille, jotka arabiarmeijoiden saapuessa kamppailivat vallasta. Voittajaksi osoittautui lopulta Yazdegerd III. Alueen arabeja johti kaksi arabikenraalia, al-Muthanna ja Jariri. Arabien komentajat olivat riidoissa keskenään, ja hankaloituneen tilanteen takia kalifi Umar päätti lähettää Irakiin lisää joukkoja. Sotaretkelle halukkaat beduiinit kokoontuivat Medinaan. Retkelle ilmaantui runsaasti vapaaehtoisia, sillä sotaretket olivat usein tie vaurastumiseen sotasaaliin ja valtion maksaman palkan ansiosta. Umar asetti joukkojen komentajaksi Sa'd ibn abi Waqqasin. Joukkojen tarkkaa suuruutta on vaikea arvioida. Sa'd lienee komentanut lähtiessään noin 4 000:ta miestä, minkä lisäksi joukkoihin liittyi muita arabien sotajoukkoja matkan varrella. Joissain lähteissä puhutaan jopa 6 000–12 000 miehestä, ja historioitsija at-Tabari antaa 900-luvulla lukumääräksi 30 000.[12] Hämeen-Anttila katsoo, että nämä suuremmat luvut lienevät liioiteltuja. Jo 4 000 miestä oli sen ajan muslimeille huomattavan suuri sotajoukko.[11]

Sa'd saapui lopulta Hiraan Najdin kautta, ja hänen ollessaan matkalla Irakin arabien komentajat olivat vaihtuneet. Al-Muthanna oli kuollut, ja joukot olivat valinneet uudeksi johtajaksi Bashirin. Kaikki joukkoihin kuuluneet heimopäälliköt eivät olleet tyytyväisiä valintaan, ja osa heistä siirtyi Sa'din alaisuuteen. Sa'd eteni edelleen kohti taistelupaikkaa Qadisiyyaa. Yazdegerd III oli varautunut tulevaan taisteluun ja koonnut suuren armeijan arabeja vastaan. Qadisiyya oli lähellä Persian tuolloista pääkaupunkia Ktesifonia. Persialaisjoukkojen komentoon asetettiin Rustam-niminen kenraali. Eri lähteet antavat myös persialaisarmeijan koosta eri tietoja. Niiden mukaan armeijaan kuului 30 000–210 000 sotilasta, mutta suuremmat luvut ovat jälleen Hämeen-Anttilan mukaan todennäköisesti liioiteltuja. Luultavaa kuitenkin on, että armeijaan kuului kymmeniätuhansia sotilaita.[11]

Taistelu muokkaa

Itse taistelusta kertovat useat lähteet, mutta ne ovat usein keskenään ristiriitaisia.[11] Ne keskittyvät lähinnä yksittäisten taistelijoiden edesottamusten kuvailuun, eikä niinkään taistelun kokonaiskuvan selittämiseen.[13] Taistelun vuosilukuna pidetään yleensä vuotta 637, mutta joissakin lähteissä mainitaan myös eri vuosia aikaväliltä 635–638.[14] Taistelu kesti kolme vuorokautta, ja se alkoi kahden armeijan asettuessa ensin muodostelmassa toisiaan vastaan, minkä jälkeen osapuolet kokeilivat voimiaan kaksintaisteluissa. Kaksintaistelut olivat tyypillinen osa etenkin beduiinisodankäyntiä, ja ne saattoivat johtaa kaksintaistelut hävinneen osapuolen vetäytymiseen jo ennen varsinaista armeijoiden yhteenottoa. Qadisiyyassa näin ei kuitenkaan käynyt, vaan taistelu muuttui laajemmaksi yhteenotoksi. Taistelun osapuolilla tiedetään olleen ajalleen tyypillisesti rintaman keskusta sekä oikeat ja vasemmat siivet. Arabien valttikortti oli kevyt ratsuväki. Persialaisilla oli puolestaan sotanorsuja.[11] Niiden määräksi Tabari kertoo 30-33.[15]

Taistelut jatkuivat kahden ensimmäisen päivän ajan kummankaan osapuolen saamatta yliotetta toisesta. Taistelut lakkasivat käytännön syistä öisin, jolloin oli mahdotonta erottaa kumpaan joukkoon sotilaat kuuluivat. Kolmannen päivän illalla arabit olivat kuitenkin voitolla, ja taistelut jatkuivat hämärään saakka.[11] Persialaisarmeijan sanotaan romahtaneen, kun eräs arabisoturi surmasi näiden komentajan Rustamin.[13] Persialaisten armeija tuhottiin miltei tyystin. Arabit ajoivat pakenevia persialaisia takaa aina Ktesifonin porteille saakka. Kaupunki kukistui, ja Yazdegerd III pakeni itään. Irak oli nyt muslimien hallussa.[11]

Seuraukset muokkaa

Persialaisten tappiosta huolimatta Qadisiyyan taistelulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä ja persialaiset tekivät vastarintaa muslimeille vielä vuosien ajan.[13] Joidenkin radikaalien islamistien retoriikassa taistelua on käytetty esimerkkinä pienen oikeauskoisen joukon voitosta suuremmasta vastustajasta.[13] Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan taistelijoita lienee motivoinut pikemminkin vallan- ja rahanhimo, kuin uskonnollinen kiihko.[11] Saddam Husseinin ajan Irakissa taistelua korostettiin arabien taisteluna persialaisia vastaan ja vastaavasti Iranissa on korostettu sen merkitystä osana islamin leviämistä.[13]

Historiatieteen näkökulma muokkaa

Islamin varhaiset historiateokset syntyivät 800- ja 900-luvuilla, kun suullisia tarinoita alettiin merkitä talteen. Lopputuloksessa näkyvät nuotiotarinoille ominaiset piirteet, kuten se, että tarinat keskittyvät sankarihahmojen käymiin keskusteluihin ja seikkailuihin mutta sivuuttavat esimerkiksi taistelujen tarkan kuvauksen ja sotajoukkojen koot. Myös taistelun kuukausi on tiedossa (Muharramin alkupuoli) mutta tarkkaa vuosiluku ei (635–638). [16] Historiikit muistuttavat Vanhan Testamentin kertomuksia Pyhän maan valloittamisesta.[17] Ne ovat täynnä jännittäviä ja dramaattisia yksityiskohtia, joilla kuulijoiden mielenkiinto vangitaan. Tarinat korostavat valtavaa voimasuhteiden eroa muslimien ja heidän vihollistensa välillä. Herkuttelu runsaalla sotasaaliilla kuului myös asiaan. Samat yksityiskohdat myös toistuvat eri taisteluita kuvaavissa teoksissa, mikä osoittaa, että niitä on kopioitu teoksesta toiseen.[18]

Islamilaisen valloitustarinan epäuskottavat piirteet eivät silti ole tärkein syy epäilysten heräämiselle. Merkittävämpää on riippumattomien aikalaislähteiden ja arkeologian tuoman vahvistuksen puuttuminen. Suurtaisteluiden sijaintipaikkoja ei tiedetä eikä niistä ole arkeologisia löytöjä kuten nuolenkärkiä tai muita sotavarusteita.[19] Asian ymmärtää, jos taisteluita ei koskaan käyty. Taistelupaikkojen maantieteellinen kuvaus on tarinoissa epämääräistä, vaikka kertomukset joissakin asioissa ovat pikkutarkkoja.[20]

Vakavin vastaväite on, että 600-luvun kirjalliset aikalaislähteet eivät tunne Arabian niemimaalta lähtenyttä arabihyökkäystä, joka olisi kukistanut Bysantin ja Iranin armeijat. Siitä ei ole jäänyt jälkiä kristittyjen munkkien tekemiin kirjoituksiin, joissa he dokumentoivat aikansa tärkeimpiä tapahtumia. [10] Aikalaislähteet seulonut israelilainen arkeologi Yehuda Nevo kirjoittaa, että jos kymmenien tuhansien arabien sotilaallinen invaasio jättitaisteluineen tapahtui, ainakaan kukaan aikalainen ei sitä pannut merkille.[21] Länsimainen historiankirjoitus on silti ottanut pääosin tarinat todesta ja tyytynyt vain tasoittamaan uskomattoman oloisia voimasuhteita.[22]

Lähteet muokkaa

  • Al-Tabari: The History of al-Tabari. An Annotated Translation. Volume XII. The Battle of al-Qadisyyah and the Conquest of Syria and Palestine (käännös Yohanan Friedmann). State University of New York Press, 1992. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Al-Imam Al-Waqidi: The Islamic Contest of Syria. Kääntänyt Mawlana Sulayman al-Kindi. Ta-Ha Publishers Ltd. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka – Idän ja lännen konfliktien historia. Otava, 2012. ISBN. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25915-2.
  • Nevo, Yehuda. E. & Koren, Judith: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Prometheus Books, 2003. ISBN 1-59102-083-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Tabari, 1992 s. 15
  2. ↑ Tabari, 1992 s. 75
  3. ↑ Tabari, 1992 s. 125
  4. ↑ Tabari, 1992 s. 124
  5. ↑ Michael Axworthy: Iranin historia - Mielen valtakunta, s. 92. into, 2007.
  6. ↑ Al-Tabari: The History of al-Tabari Vol. 12: The Battle of al-Qadisiyyah and the Conquest of Syria and Palestine A.D. 635-637/A.H. 14-15. Käännös: Yohanan Friedmann, s. s. 56, 89. State University of New York Press, 1992.
  7. ↑ Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 171. Phoenix, 2007.
  8. ↑ Axworthy, 2007, s. 92
  9. ↑ Tabari: The History of al-Tabari State University of New York University Press.
  10. ↑ a b Nevo & Koren, 2003
  11. ↑ a b c d e f g h Hämeen-Anttila, 2012, s. 71–78
  12. ↑ Tabari, 1992, 15
  13. ↑ a b c d e D. Gershon Lewental: Qādesiya, Battle of Encyclopædia Iranica Online. Viitattu 18.3.2018. (englanniksi)
  14. ↑ Al-Tabari, 1992, s. 161
  15. ↑ Tabari, 1992, 62
  16. ↑ Tabari, 1992, 161
  17. ↑ Ohlig, K-H.: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam (s. 13–33), s. 20. Verlag Hans Schiler, 2012.
  18. ↑ Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 71. Otava, 2012.
  19. ↑ Nevo & KOren, 2003, s. 6
  20. ↑ Ohlig, 2012
  21. ↑ Nevo & Koren, 2003, 177
  22. ↑ esim. Kennedy, 2007, 82 ehdottaa Bysantin armeijan kooksi korkeintaan 15 000 - 20 000.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Qadisiyyan_taistelu&oldid=20932997”