Minstrel show
Minstrel show oli yhdysvaltalainen 1800-luvun viihdemuoto, jossa etenkin valkoihoiset esiintyjät värjäsivät kasvonsa mustiksi ja huulensa punaisiksi (niin sanottu blackface) karrikoidakseen afroamerikkalaisen väestön musiikkia, tapakulttuuria, vaatetusta ja tanssia.[1]
Sisältö muokkaa
Ohjelmisto koostui Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön spirituaaleista, romansseista ja balladeista, niin sanotuista coon songseista. (Coon oli tuohon aikaan mustista käytetty pilkkanimitys.) 1800-luvun loppua kohden coon songs -laulut väistyivät valkoisten lauluntekijöiden ohjelmiston tietä. Esimerkiksi Stephen Fosterin laulut levisivät minstrel show -esitysten kautta. Vuosisadan lopussa myös afroamerikkalaiset taiteilijat saattoivat liittyä minstrel show -tuotantoihin.[1]
Muoto muokkaa
Minstrel show’t kehittyivät 1830-luvulla kaksiosaisiksi. Ensimmäisessä osassa esiintyivät vain miehet. Näytäntö alkoi ohjaajan, the interlocutorin, komennolla ”Gentlemen, be seated!”. Laitimmaisiksi sijoitetut esiintyjät esittivät pilapuheita ja muu ryhmä esitti lauluja, vaihdellen soololauluista kvartettinumeroihin.[1]
Toinen näytös alkoi prologilla, jota kutsuttiin myös olioksi ja siinä oli mukana myös akrobaatteja ja tanssijoita. Näytös jatkui laulu- ja tanssinumeroilla tai vaudeville-teatteriesityksellä, jota kutsuttiin myös extravaganzaksi.[1]
Vaikutus muokkaa
1800-luvun lopulla ragtime ja cakewalk -musiikkityylit yleistyivät eritoten minstrel show -musiikkina. Vuosisadan lopun taiteilijoista kuuluisimpiin kuuluvan Al Jolsonin ura kehittyi edelleen vaudevilleen ja äänielokuvaan saakka.[1]
Minstrel show -stereotypiat vaikuttivat yhdysvaltalaisessa ja eurooppalaisessa estraditaiteessa 1900-luvullakin. Esimerkiksi suomalaisissa kupleteissa 1920-luvulla on selviä minstrel show -vaikutteita mustista ihmisistä kertovissa lauluissa. Myös eräiden farssielokuvien, kuten Pekka ja Pätkä neekereinä, ”neekerihahmot” sekä Musta Pekka -pelikortit ja suomalaiset lakritsipatukkahahmot juontavat juurensa minstrel show -taiteeseen.[1]