Ensimmäinen afgaanisota
Ensimmäinen afgaanisota käytiin Afganistanissa vuosina 1838–1842. Se oli yksi ensimmäisistä kiistoista, joita käytiin Britannian ja Venäjän välillä valtapiirien jakamiseksi Lähi-idässä, joita kutsutaan englantilaisessa historiantulkinnassa yhteisnimellä Suuri peli. Britit pelkäsivät, että Venäjän eteneminen Keski-Aasiassa uhkaisi brittien hallitsemaa Intiaa. Sota alkoi, kun britit halusivat vaihtaa venäläismielisenä pidetyn Afganistanin hallitsija Dust Muhammadin brittien tukemaan Šudža' Šahiin. Brittiarmeija valtasi aluksi Kabulin suhteellisen helposti ja Šudža' Šah nostettiin valtaistuimelle. Hän osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi ja maan hallinta jäi brittien varaan. Brittien vastainen mieliala Afganistanissa johti lisääntyvään vastarintaan ja William Elphinstone päätti lopulta evakuoida Kabulin varuskunnan Jalalabadiin talvella tammikuussa 1842. Brittikolonna tuhottiin brittiarmeijan 1800-luvun nöyryyttävimmässä tappiossa. Britit tekivät vielä kostoretken Afganistaniin, mutta he päätyivät palauttamaan syrjäyttämänsä Dust Muhammadin maan valtaistuimelle, jonka jälkeen he vetäytyivät maasta.
| Ensimmäinen afgaanisota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suurta peliä | |||||||
 Induksen armeija saapuu Kandahariin
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Tausta muokkaa
Nykyisen Afganistanin edeltäjä Dorrani-valtakunta oli 1830-luvulla lakannut olemasta. Valtakunta oli käytännössä jakaantunut eri paštupäällikköjen keskenään kahnaaviin pienoisvaltakuntiin. Dust Muhammad oli vallannut pääkaupungin vuonna 1826, mutta hän oli luopunut kuninkaan tittelistä šah ja alkoi käyttää titteliä emiiri. Poliittinen hajaannus merkitsi sitä, että lukuisat eri tahot etsivät omaksi tuekseen liittolaisia maan ulkopuolelta. Intian niemimaan osia hallinneet britit olivat huolestuneita Afganistanin tilanteesta. Intiaa uhkasi Venäjän vaikutusvallan leviäminen ja britit halusivat nostaa Afganistanin valtaistuimelle itselleen myötämielisen hallitsijan, joka olisi myös riittävän vahva torjumaan Venäjän laajenemisen alueelleen. Dust Muhammad oli heille huono vaihtoehto. Hän kiisteli Sikhivaltion kanssa Peshawarin kaupungin omistuksesta ja britit halusivat puolestaan pitää yllä hyviä suhteita sotilaallisesti vahvoihin sikheihin. Britit alkoivatkin tukea Šudža' Šahin pyrkimystä nousta hallitsijaksi. Vuonna 1834 hän yritti sikhien ja brittien tuella vallata Kabulia, mutta Dust Muhammad voitti hänen armeijansa Kandaharin lähistöllä.[1]
Vuonna 1837 Intian kenraalikuvernööri Aucklandin jaarli George Eden lähetti kapteeni Alexander Burnsin Afganistaniin tehtävänään suostutella Dust Muhammad luopumaan Peshawarista. Hänen ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan Dust Muhammadia ennen, kuin tilanne kärjistyi yllättäen Venäjän ja Persian lähentyessä. Persian Qadžar-hallitsija Muhammad Šah piiritti Heratin kaupungin Venäjän tuella. Heratin valtaaminen olisi uhannut Intiaa. Lisäksi joulukuussa 1837 Dust Muhammadin hoviin saapui venäläinen Ivan Viktorovitš Vitkevitš. Dust Muhammad oli nyt hankalassa asemassa. Hän ei halunnut suututtaa venäläisiä ja näiden valtakuntaansa uhkaavia persialaisia liittolaisia, mutta toisaalta hän halusi saada Peshawarin takaisin sikheiltä. Hän uskoi voivansa painostaa brittejä luovuttamaan kaupungin itselleen avaamalla suhteet venäläisten kanssa, jolloin britit saattaisivat vaihtaa kaupungin vastineeksi liitosta. Vaikutus oli kuitenkin toisenlainen. Persialaiset vetäytyivät Heratista brittien lähetettyä laivasto-osaston Persianlahdelle, mutta britit olivat myös päättäneet vakaasti vaihtaa afganistanin hallitsijan Šudža' Šahiin. Britit, Šudža' Šah ja sikhien Randžit Singh solmivat sopimuksen, jolla sikheille jäisivät alueet Induksen länsipuolella ja nämä tukisivat vastineeksi sotaretkeä Afganistaniin. 1. elokuuta 1838 George Eden antoi Simlan julistuksen, jonka mukaan Šudža' Šah tuli asettaa Afganistanin valtaistuimelle Intian hyvinvoinnin takaamiseksi.[1]
Sota muokkaa
.jpg)
Operaatioon Afganistanin hallitsijan vaihtamiseksi ryhdyttiin joidenkin tahojen vastustuksesta huolimatta. Pian kävi ilmi, että sikhit pyrkivät luistamaan omasta osuudestaan ja lopulta operaatiosta jäivät huolehtimaan Itä-Intian kauppakomppanian virkamiehet. He kokosivat syksyyn 1838 mennessä 22 000:n miehen vahvuisen Induksen armeijan. Induksen armeijan suurin osa koostui intialaisista sepoy-sotilaista, joita komensivat brittiupseerit. Heidän lisäkseen armeijan mukana liikkui noin 40 000 siviiliä ja 30 000:n kamelin kuormasto.[1] Armeijaa komensi kenraali John Keane.[2] Mukana olivat myös William Hay Macnaghten, Alexander Burnes ja Šudža' Šah. Joukko lähti liikkeelle Quettasta joulukuussa 1838 ja se suuntasi kohti Bolanin solaa.[1]
Afganistanin valloitus vaikutti aluksi erittäin helpolta. Britit saivat paikallisia liittolaisia ja vähäinen vastarinta kukistettiin ilman suurempia vaikeuksia. Kandahar vallattiin huhtikuussa 1839 ja pian sen jälkeen kukistui Ghazni. Jo saman vuoden elokuussa armeija valtasi pääkaupunki Kabulin, jossa Šudža' Šah nostettiin valtaistuimelle. Dust Muhammad pakeni pohjoiseen, jossa hän yritti turhaan herättää vastarintaa brittejä vastaan. Kun hän ei tässä onnistunut, hän antautui briteille. Vangittua emiiriä kohdeltiin melko hyvin ja hänet majoitettiin Šudža' Šahin entiseen kiinteistöön Intiassa. Sotaretki vaikutti onnistuneelta ja osa Induksen armeijasta palasi takaisin Intiaan.[1] Keanen korvasi brittijoukkojen komentajana Willoughby Cotton, joka toimi virassaan vuoteen 1841 saakka.[2]
Šudža' Šah osoittautui pian heikoksi hallitsijaksi. Hänellä ei ollut joukkoja tai poliittista kannatusta. Henkivartijoineen hän linnoittautui Kabulin Bala Hisarin linnoitukseen jättäen käytännön hallitsemisen briteille. Brittien komentoon oli lähetetty Kabulin valtauksen jälkeen vanha kenraaliluutnantti William Elphinstone, jolla ei ollut realistista tilannekuvaa mahdollisesti vanhuutensa vaikutettua hänen henkisiin kykyihinsä. Macnaghten pyrki puolestaan lähinnä etenemään urallaan ja hän lähetti Intiaan vain suotuisia tilannekatsauksia. Briteistä vain Burns oli perillä Afganistanin tilanteen todellisesta luonteesta, mutta Macnaghten ja Elphinstone eivät häntä kuunnelleet. Brittivaruskuntien läsnäolo alkoi puolestaan herättää närää paikallisissa. Sotilaiden ostovoima aiheutti inflaation, joka heikensi esimerkiksi muiden yhteiskuntaluokkien ostovoimaa ja myös brittien maksamien lahjusten arvoa. Sotilaiden käytöstä pidettiin myös epäislamilaisena ja paikallisia tapoja loukkaavana. Vuoden 1841 lopussa afgaanit alkoivat hyökkäillä brittien kaukaisempia varuskuntia vastaan samalla, kun talven lumisateet tukkivat Intiaan johtavat solat.[1]
2. marraskuuta 1841 Alexander Burns murhattiin. Murhan tarkemmat yksityiskohdat tai sen motiivi ovat jääneet epäselväksi. Brittien hallintokoneisto ei reagoinut murhaan mitenkään ja tämä oli heikkouden osoitus. Kolme viikkoa murhan jälkeen Kabuliin saapui Dust Muhammadin vanhin poika Muhammad Akbar Khan, joka oli huomannut tilaisuuden koota yhteen brittejä vastustaneet hajanaiset ryhmät. Kabulissa britit huomasivat olevansa käytännössä piiritettyjä.[1] Afgaanit olivat tuoneet tykkejä brittiarmeijan leirin lähistön kukkuloille, josta he tulittivat leiriä. Yritys ajaa afgaanit tiehensä 23. marraskuuta päättyi tappioon.[2] Macnaghten murhattiin neuvotteluissa kapinallisten johtajien kanssa, ja brittien johtoon jäi näin Elphinstone. Hän päätti evakuoida koko Kabulin 16 500:n miehen varuskunnan Jalalabadiin talvella ilman asianmukaisia varustuksia. Samalla hän luotti Akbar Khanin sanaan brittien häiriöttömästä vetäytymisestä. Brittikolonna lähti Kabulista 6. tammikuuta 1842 mukanaan armeijaan liittyneet siviilit, naiset ja lapset.[1] Sotilaiden määrä oli noin 4 500 ja heistä eurooppalaisia oli noin 700.[2] Akbar Khan halusi todennäköisesti tuhota britit matkalla eikä päästää heitä Jalalabadiin, josta he olisivat palanneet kesän tullen. Sitä paitsi hän tuskin olisi edes voinut pitää lupaustaan häiriöttömästä kulusta. Brittien käyttämät solat olivat Dorranien vaikutusvallan ulkopuolella olevien Ghelzaiden hallussa. Brittikolonna päätyikin hyökkäyksen kohteeksi kaikilta suunnilta. Heimosoturit surmasivat tai ottivat heidät vangeiksi. 150 kilometrin matkasta selviytyi vain muutama sepoy ja vain yksi britti, kirurgi William Brydon, joka saapui Jalalabadiin 13. tammikuuta. Elphinstone oli jäänyt vangiksi ja hän kuoli vankeutensa aikana. Šudža' Šah oli saanut surmansa heti poistuttuaan Bala Hisarin suojista.[1]
Seuraukset muokkaa
Akbar Khan otti pian kunnian voittamattomina pidettyjen brittien ajamisesta Afganistanista. Tämä kohotti hänen arvovaltansa selvästi Afganistanin muiden hallitsijoiden ohitse. Sodan vähemmän kunniakkaat yksityiskohdat unohdettiin nopeasti ja tapahtumat värittyivät monien afganistanilaisten mielessä brittien sankarilliseksi karkottamiseksi, jollaisena se muistetaan usein Afganistanissa yhä edelleen. Ensimmäinen afgaanisota vaikutti myös eurooppalaiseen käsitykseen Afganistanista maana, jota on mahdoton valloittaa.[1]
Intian kauppakomppania veti joukkonsa Afganistanista. Vaikkakaan brittejä ei ollut voitettu sotilaallisesti kokonaan, vetäytyminen Kabulista oli nöyryyttävin brittiarmeijan kärsimä tappio 1800-luvulla[2]. Maan muut varuskunnat olivat pitäneet puolensa tähän saakka. Lumien sulettua kesällä seurasi brittien kostoretki. Kaksi armeijaa eteni jälleen Afganistaniin Kandaharista ja Jalalabadista. Kapinaan osallistumisesta epäiltyjä tapettiin ja Kabul ryöstettiin. Hajanainen vastarinta kukistettiin. Kauppakomppania ei kuitenkaan halunnut sitoa joukkojaan uuteen miehitykseen Afganistanissa. Alun perinkään tarkoituksena ei ollut Afganistanin pidempiaikainen miehitys vaan yksinkertaisesti hallitsijan vaihto. Nyt he päättivätkin vapauttaa Dust Muhammadin toivoen tämän palaamisen palauttavan jonkinlaisen järjestyksen Afganistaniin. Päätös olla sekaantumatta Afganistanin tilanteeseen liian suurellisesti osoittautui viisaaksi, sillä pian alkoivat kaksi sikhisotaa (ensimmäinen 1845–1846, toinen 1848–1849) ja sepoy-kapina vuonna 1857.[1] Brittien kostoretkikunta lähti Kabulista lokakuussa 1842 ja se saapui takaisin Intian Firozpuriin 23. joulukuuta.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 161–168. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.
- ↑ a b c d e f Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at war, 1815–1914: an encyclopedia of British military history, s. 7–8. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1-57607-926-0. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen afgaanisota Wikimedia Commonsissa
