Dimotikí
Dimotikí (kreik. δημοτική (γλώσσα), dimotikí (glóssa), ”kansan kieli”) on nimitys, jota käytetään nykykreikan kansankielen mukaisesta kirjakielestä. Se syntyi Kreikan kansallisuusaatteen myötä 1800-luvulla. Kielimuoto alkoi saada enemmän jalansijaa vuosisadan loppupuolella, mikä johti Kreikan kielikiistaan, sillä monet kannattivat kirjakielenä arkaaisempaa katharévousaa. Moninaisten vaiheiden kautta dimotikí virallistettiin kreikan kirjakieleksi lopulta vuonna 1976.[1]
Historia muokkaa
Synty muokkaa
Dimotikí oli kreikan kielimuotona suoraa jatkumoa bysanttilaisena aikana muodostuneelle puhutulle kreikalle, ja laajassa merkityksessä termillä voidaan viitata kreikan puhekieleen yleensä. Tunnetumman merkityksen nimitys sai 1800-luvun alkupuolella, kun kreikalle alettiin kehittää kirjakieltä. Tuolloin vallitsi erilaisia näkemyksiä siitä, mihin kirjakieli tulisi perustaa. Monet kannattivat kirjakielen perustamista suoraan klassiseen kreikkaan. Realistisemmin ajatelleet kannattivat klassisesta kreikasta ja puhekielestä otettujen piirteiden yhdistelemistä, ja tältä pohjalta kehitettiin katharévousa-kirjakieli. Jotkut kannattivat sen sijaan puhekielen käyttöä sellaisenaan kirjakielenä. Varhaisin nimityksen dimotikí käyttö tällaisen kielimuodon nimenä tunnetaan Panagiótis Kodrikákselta vuodelta 1818.[1][2]
Merkittäviä varhaisia dimotikín käyttäjiä oli runoilija Dionýsios Solomós. Hän arvosteli vuonna 1824 katharévousaa, kytkien kansankielen Kreikan vapaussodan sankareihin: ”Menkää ja etsikää sotasankarit, tuntekaa heidän haavansa (λαβωματιές, lavomatiés) ja kertokaa heille, että heidän tulisi kutsua niitä sanalla τραύματα (tráfmata)”.[3]
Vielä 1800-luvun alkupuolella dimotikí ei nauttinut vielä kovin laajaa suosiota, sillä kieltä kehittäneet oppineet osasivat yleensä itse klassista kreikkaa, ja pitivät usein kansankieltä turmeltuneena ja katsoivat siinä olevan liikaa vaikutteita turkista, albaniasta, italiasta ja muista kielistä. Siksi kiinnostus suuntautui alkuvaiheessa kielen ”puhdistamiseen”, mihin katharévousan nimikin viittaa. Kreikan itsenäistyttyä katharévousasta tuli uuden valtion käyttämä kielimuoto. Myös proosakirjailijat käyttivät yleensä katharévousaa, ja vaihtoivat tyylin dimotikíksi lähinnä kuvatessaan kansan puhetta tai tavoitellakseen maalaistunnelmaa.[1][4]
Dimotikí oli kuitenkin erityisesti runoilijoiden käytössä, ja monet halusivat osoittaa, että sillä pystyttiin kirjoittamaan minkälaista runoutta tahansa. Merkittävä askel dimotikílle oli se, kun Kreikan kansallislauluksi valittiin vuonna 1863 Solomóksen dimotikíksi jo vuonna 1823 kirjoittaman runon kaksi ensimmäistä säkeistöä.[1]
Siinä missä katharévousa pyrki palauttamaan kielen mahdollisimman lähelle klassista kreikkaa, dimotikín kannattajat argumentoivat kielen luonnollisen jatkumon puolesta, ja halusivat osoittaa kansan puhekielen olevan oikeaoppista kreikkaa. Ajatusta tuettiin myös kielentutkimuksen kehittymisellä.[3]
Kielikiista muokkaa
- Pääartikkeli: Kreikan kielikiista
Kahden erillisen kirjakielimuodon seurauksena nykykreikan kirjakieleen syntyi diglossia, joka uusinti bysanttilaisen ajan diglossian muinaiskreikkaan perustuneen kirjakielen ja siitä erilleen kehittyneen puhekielen välillä; nyt diglossia vallitsi kahden kilpailevan kirjakielen välillä, joista toinen perustui klassiseen kreikkaan ja toinen puhuttuun nykykreikkaan.
Noin vuosien 1830 ja 1880 välisenä aikana tilanne näytti välillä ratkenneen virallisesti katharévousan hyväksi. Todellisuudessa kirjallisuudessa vallitsi – katsontatavasta riippuen – joko täydellinen vapaus tai kaaos, sillä sen enempää katharévousan kuin dimotikínkaan muotoa ei oltu tarkasti määritelty. Katharévousan kannattajat saattoivat pyrkiä kirjoittamaan tarkoituksellisen arkaaisesti, esimerkiksi puhdasta attikalaista klassista kreikkaa, kun taas dimotikín kannattajat saattoivat käyttää mitä tahansa paikallista murretta.[2]
Katharévousa kytkeytyi ajan myötä yhä enemmän kreikkalaiseen kansallismielisyyteen, ja sen nähtiin asettuvan osmaniturkkilaisia ja slaavilaisia poliittisia pyrkimyksiä vastaan kreikkalaisten asuma-alueilla. Dimotikín kannattajia syytettiin turkkilais- ja slaavilaismielisiksi.[4] Dimotikín kannattajat puolestaan katsoivat olevansa ylpeitä kreikkalaisuudestaan ja omasta kielestään sellaisena kuin se oli, ja pyrkivät ammentamaan kansan puhumasta aidosta kielestä. Katharévousaa he pitivät keinotekoisena kielimuotona, joka ei edustanut nykyisiä kreikkalaisia.[2]
Dimotikí alkoi kasvattaa suosiotaan, ja sitä alkoivat edistää erityisesti monet runoilijat, jotka halusivat osoittaa sen olevan tarpeeksi hienostunutta mitä tahansa runoutta varten.[1] Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotikíksi kirjoitti Giánnis Psycháris vuonna 1888.[5] Hänen proosateoksensa oli nimeltään To taxídi mou (”Matkani”), ja se oli kuvaus kirjoittajansa matkasta Kreikassa. Samalla Psycháris ehdotti siinä katharévousan täydellistä hylkäämistä ja korvaamista dimotikílla kaikessa kirjallisessa käytössä.[1][4]
Psycháris kannatti Megáli idéaa, jopa Konstantinopolin liittämistä Kreikkaan, ja huomautti katharévousan käytön itse asiassa hankaloittavan päämäärän saavuttamista. Hänen mukaansa kreikkalaisten tuli keskittyä maansa todellisuuteen menneisyyden palvonnan sijasta, ja keskittyä mieluummin ajamaan turkkilaiset pois kreikkalaisilta alueilta kuin turkin sanat kreikan kielestä.[1]
Psycháriksen kirjoitus johti kielikiistan polarisoitumiseen kahden jyrkästi toisistaan erottuneen leirin välille. Dimotikí alkoi saada yhä suuremman osan kirjallisista piireistä taakseen. Sen kannattajiin liittyi ajan myötä myös yhä enemmän opettajia, jotka saivat kouluissa havaita, etteivät oppilaiden oppimistulokset olleet tarpeeksi hyviä, kun näitä opetettiin vain muinaiskreikaksi ja katharévousaksi.[1]
Dimotikín kannatus kytkeytyi usein muiden yhteiskunnallisten uudistusten kannatukseen ja ajan muuhun poliittiseen tilanteeseen. Vasemmistolaiset näkivät katharévousan työväen sorron välineenä. Dimotikía kannattaneet oikeistolaiset nationalistit puolestaan alkoivat nähdä katharévousan ongelmallisena kansallisuusaatteen ajamisen kannalta.[3] Samaan aikaan Kreikassa tuli nimittäin ajankohtaiseksi kysymys kreikkalaisen Makedonian saamisesta osaksi Kreikkaa. Vaihtoehtona oli, että alue menetetään Bulgarialle. Monet katsoivat, että katharévousan käyttö vaikeuttaa makedonialaisten voittamista Kreikan puolelle, sillä se ajaa kansan bulgarialaisiin kouluihin, joissa käytettiin kansankieltä.[1]
Dimotikín nousu johti välillä ankariinkin kiistoihin eri kielimuotojen kannattajien välillä. Vuonna 1901 Uuden testamentin evankeliumien julkaiseminen dimotikíksi tehtynä käännöksenä sai Ateenan kaduilla aikaan niin kutsutun ”evankeliumimellakan”. Samanlaisena loukkauksena nähtiin myös muun muassa Aiskhyloksen Oresteian kääntäminen dimotikiksi, mikä johti myös mellakointiin. Vielä 1920-luvulla dimotikíksi kirjoitettuja oppikirjoja poltettiin, ja ne korvattiin katharévousaksi kirjoitetuilla. Vuonna 1941 klassisten kielten professori Ioánnis Kakridís joutui syytteeseen siitä, että hän oli julkaissut dimotikilla kirjoitetun teoksen, jossa ei käytetty polytonista ortografiaa. Seurannut oikeudenkäynti tunnetaan ”aksenttioikeudenkäyntinä”.[6]
Ajan kuluessa kirjakielen valinnasta tuli poliittisesti yhä värittyneempi kysymys, ja yleistäen voi sanoa, että oikeisto, konservatiivit ja kuningasmieliset usein kannattivat katharévousaa, ja vasemmisto, liberaalit ja tasavaltalaiset puolestaan dimotikía. Erityisesti sotilasdiktatuurin aikana 1930-luvulla sekä Kreikan sotilasjuntan aikana vuosina 1967–1974, jolloin katharévousa viimeksi oli virallisena kielenä, katharévousa kytkettiin ihmisten mielissä lopullisesti (ääri)oikeistolaiseen ajatusmaailmaan. Kreikan sisällissodan aikana 1945–1949 sekä sotilasjuntan aikana dimotikín käyttö johti helposti syytteisiin ”kommunistisympatioista”. Väkiaikana 1950- ja 1960-luvuilla dimotikía kuitenkin opetettiin ainakin koulujen alaluokilla.[6]
Sotilasjuntan kauden päätyttyä dimotikísta tuli käytännössä de facto Kreikan kolmannen tasavallan virallinen kieli, osittain voimakkaana vastareaktiona aiemmalle sorrolle. Uusi vuoden 1975 perustuslaki ei määritellyt valtiolle virallista kieltä, mutta dimotikísta tehtiin koulujen virallinen opetuskieli vuonna 1976.[1][6]
Nykyisin muokkaa
Vaikka dimotikí ”voitti” kielikiistan, nykyinen kreikan kirjakieli ei kuitenkaan ole alkuperäistä dimotikía, vaan ennemminkin sekoitus dimotikía, erityisesti sellaisena kuin sitä puhutaan Ateenassa, sekä katharévousasta tulleita vaikutteita. Voidaankin sanoa, että nykyinen dimotikí on ikään kuin suodatettu katharévousan läpi. Ajan kuluessa kielimuoto on omaksuttu eri puolilla Kreikkaa paikallisten dimotikín variaatioiden tilalle.[3][7][8]
Kielikiistan jälkeenkin kielessä on tapahtunut muutoksia. Eräs merkittävä uudistus oli, että Andréas Papandréoun hallitus yksinkertaisti kreikan oikeinkirjoitusta vuonna 1982 poistamalla polytonisen ortografian käytöstä. Nykyisestä kirjakielestä käytetään joskus nimitystä nykykreikkalainen yleiskieli (Νεοελληνική Κοινή, Neoellinikí Koiní).[7][8]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j Mackridge, Peter: The Greek Language Controversy. Focus on Language helleniccomserve.com. Viitattu 15.1.2018.
- ↑ a b c The Phenomenon of Diglossia. Language and National Identity. Peter Mackridge interview with Leda Bouzali onassis.org. Viitattu 15.1.2018.
- ↑ a b c d Liakos, A.: ”'From Greek into our common language': Language and history in the making of Modern Greece”. Teoksessa Christidis, A.-F. (toim.): A History of Ancient Greek. From the Beginnings to Late Antiquity, s. 1287–1295. Cambridge University Press, 2007. ISBN 978-0-521-83307-3.
- ↑ a b c Merry, Bruce: Encyclopedia of Modern Greek Literature, s. 220–221. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 0313308136. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Anhava, Jaakko: Maailman kielet ja kielikunnat, s. 85-87. 3. painos. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-734-X.
- ↑ a b c Haas, William: Standard Languages: Spoken and Written, s. 160. Irish Literary Studies 5. Manchester University Press, 1982. ISBN 0389202916. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Arvaniti, Amalia: Standard Modern Greek. Journal of the International Phonetic Association, Joulukuu 1999, 29. vsk, nro 2, s. 167–172. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b Μπαμπινιώτης, Γιώργος: Δημοτική, Νέα Ελληνική ή Ελληνική είναι η σωστή ονομασία; Ο Γ. Μπαμπινιώτης εξηγεί τα πλεονεκτήματα και τα μειονεκτήματα των όρων που επικρατούν. Τι γλώσσα μιλάμε Το Βήμα. Viitattu 15.1.2018.