Ero sivun ”Soanlahden kirkko” versioiden välillä
Soanlahden kirkon vaiheet |
(ei mitään eroa)
|
Versio 20. toukokuuta 2012 kello 21.00
Soanlahden kirkko oli Soanlahden evankelis-luterilaisen seurakunnan pääkirkko Soanlahdella Laatokan Karjalan pohjoisosassa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella. Kirkko sijaitsi Soanlahden kirkonkylässä Jänisjärven itärannalla kohoavan harjun laella.[1] Kirkko valmistui vuonna 1890 ja se oli järjestyksessä seurakunnan toinen. Kirkko tuhoutui jatkosodassa vuonna 1941.
| Soanlahden kirkko | |
|---|---|
 |
|
| Sijainti | Soanlahden Kirkonkylä |
| Seurakunta | Soanlahden seurakunta |
| Rakentamisvuosi | 1890 |
| Suunnittelija | Ludvig Ludvig |
| Materiaali | puu |
| Istumapaikkoja | 1 500 |
| Tyylisuunta | ristikirkko |
| Poistui käytöstä | 1941 (paloi) |
 |
|
Suunnittelu ja rakentaminen
Soanlahden seurakunnan ensimmäinen kirkko oli entinen Ruskealan Leppälahden kappelin kirkko, joka oli rakennettu vuonna 1769[2] ja siirretty vuonna 1855 Jänisjärven länsirannalta Soanlahdelle.[3][4] Seurakunnan itsenäistymisen jälkeen vanha Leppälahdelta siirretty kirkko ei enää vastannut laajentuneen seurakunnan tarpeita ja niinpä alettiin suunnitella uutta kirkkoa. Yleisten rakennusten ylihallituksessa työskennellyt arkkitehti Ludvig Lindqvist teki uuden kirkon piirustukset vuonna 1886.[4] Seurakunnan vähävaraisuuden vuoksi valtio rahoitti vuonna 1890 valmistuneen puukirkon rakentamisen.[4][5] Uusi kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1891.[6] Vanha Leppälahdelta siirretty kirkko purettiin uuden valmistumisen jälkeen[2] ja sen hirret käytettiin Soanlahden ensimmäisen kansakoulun rakentamiseen.[5]
Ulkoasu
Soanlahden kirkko oli malliltaan ristikirkko, jonka ristikeskuksen sisäkulmat oli viistetty.[4] Itäisen ristivarren päässä oli muuta rakennusta matalampi ja kulmistaan viistetty sakaristo, jonne oli sisäänkäynti rakennuksen eteläsivulta.[5] Muiden ristivarsien päissä oli pienet eteiset sisäänkäyntien kohdalla. Ristivarsissa ja eteisissä oli satulakatot.[4] Kirkon kahdeksankulmainen, kapea ja terävähuippuinen kellotorni kohosi ristikeskuksesta.[5] Tornin laella oli risti, jonka lisäksi ristivarsien satulakattojen ja niiden alapuolella olleiden sisäänkäyntieteisten päissä oli pienemmät ristit. Ristikeskuksen viistetyissä seinissä ja ristivarsien molemmilla sivuseinillä oli koristeellinen pieniruutuinen ikkuna. Räystäslautoja ja ikkunoiden vuorilautoja sekä kellotornia oli koristeltu ornamentein.[4] Kirkko oli väriltään vaalea.[5]
Sisätilat
Soanlahden kirkossa oli 1 500 istumapaikkaa.[4] Kirkon avaruutta lisäsivät ristikeskuksen viistetyt sisäkulmat, ristivarsien taitekatot ja ristikeskuksessa kellotornin alapuolinen pylväiden tukema kupoli. Kirkkosalissa oli myös lehterit.[5] Kellotornissa oli alkujaan kaksi kelloa, mutta toinen halkesi autonomian ajalla soitettaessa keisarin kuolinkelloja.[5] Jeesus 12-vuotiaana temppelissä -aiheinen alttaritaulu oli taiteilija T. G. Tuhkasen maalaama mukaelma H. Hoffmanin taulusta. Alttaritaulun oli kirkkolle lahjoittanut Winterin pariskunta vuonna 1916. Kirkkoon hankittiin urut Kangasalan urkutehtaalta vuonna 1920.[7] Kirkkoa korjattiin vuonna 1900,[2] jolloin se sai myös lämmityksen.[7]
Kohtalo
Talvisodan päättäneen 13. maaliskuuta 1940 voimaan astuneen Moskovan rauhansopimuksen mukaan myös Soanlahti kuului Neuvostoliitolle luovutettaviin alueisiin. Evakuoinnin nopeasta aikataulusta huolimatta kirkon irtaimisto saatiin kuitenkin pelastettua. Kirkkorakennus siirtyi ehjänä uuden omistajansa Neuvostoliiton haltuun. Jatkosodan alun hyökkäysvaiheen aikana Suomi valtasi menettämänsä alueet takaisin ja sen yhteydessä perääntyneet neuvostosotilaat polttivat kirkon kirkonkylän muiden rakennusten kanssa 14. heinäkuuta 1941.[8] Jatkosodan aikana takaisin koteihinsa palanneille seurakuntalaisille pidettiin jumalanpalveluksia Kiprosen ja Kuusiston taloissa,[9] kunnes uusi evakuointi oli edessä kesällä 1944. Kirkosta talvisodan jälkeen evakuoitu hopeinen ehtoolliskalusto lahjoitettiin seurakunnan lakkauttamisen jälkeen Ylivieskan seurakunnalle.[10]
Kotiseudullaan vierailleet entiset soanlahtelaiset pystyttivät kirkon paikalle yksinkertaisen puisen muistoristin vuonna 1996. Kirkon läheisyydessä sijaitsevan sankarihaudan he olivat raivanneet jo vuonna 1992 ja pystyttäneet samalla uuden sankarihaudan muistomerkin tuhotun tilalle. Suojärven piirin kanssa on sovittu kirkon raunioiden, sankarihautojen ja muistomerkkien suojelemisesta.[11]
Lähteet
- Genos, Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja, 1932, 3. vsk. Suomen Sukututkimusseura ry. Lehden verkkoversio. Viitattu 20.5.2012.
- Koponen, Paavo: Karjalan kirkkokummut. Espoo: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1431-7.
- Laukkanen, Minna & Rinno, Soile (toim.): Karjalan luterilaiset kirkot ja seurakuntien pyhät esineet. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1a, 1997. ISBN 951-785-012-3.
- Nurmiluoto, Timo & Vallas, Hannu: Karjala kuvina, Laatokan Karjala. Helsinki: Kustannus Oy Constator, 1995. ISBN 951-97086-4-2.
- Rosberg, J. E. et al (toim.): Suomenmaa: maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. 5. osa, Viipurin lääni. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1923.
Viitteet
- ↑ Soanlahden kirkko Karjalan kartat. Maanmittauslaitos. Viitattu 20.5.2012.
- ↑ a b c Iso tietosanakirja, osa 12, s. 403. Helsinki: Otava, 1937.
- ↑ Durchman, Osmo: Tietoja erikoislaatuisista seurakunnista ynnä vastaavista historia- ja rippikirjoista. Teoksessa: Genos, Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja, 1932, 3. vsk, s. 85-120.
- ↑ a b c d e f g Rinno, Soile: Karjalan luterilaisten seurakuntien kirkot. Teoksessa: Laukkanen & Rinno (toim.): Karjalan luterilaiset kirkot ja seurakuntien pyhät esineet 1997, s. 167-169
- ↑ a b c d e f g Koponen 1999, s. 149
- ↑ Nurmiluoto 1995, s. 102
- ↑ a b Suomenmaa 5. osa Viipurin lääni 1923, s. 384
- ↑ Koponen 1999, s. 150
- ↑ Kansonen, Mervi: Luterilaisten seurakuntien evakkotiet. Teoksessa Laukkanen & Rinno (toim.): Karjalan luterilaiset kirkot ja seurakuntien pyhät esineet 1997, s. 471.
- ↑ Snäll, Aila: Siirtoseurakuntien esineistön sijoitus ja kirkkohallituksen toimenpiteet. Teoksessa: Laukkanen & Rinno (toim.): Karjalan luterilaiset kirkot ja seurakuntien pyhät esineet 1997, s. 527
- ↑ Koponen 1999, s. 151