Timucuat olivat intiaanikansa nykyisen Yhdysvaltojen Floridan alueella. Ennen eurooppalaisten saapumista alueella eli ehkä jopa 200 000 timucuaa, mutta sairaudet ja sodat verottivat nopeasti heidän lukumääräänsä. Lopulta 1700-luvulla heimo katosi kokonaan osan sulautuessa mahdollisesti seminoleihin.

Timucuat
USA Südosten-Timucua.png
Timucuat 1600-luvun intiaaniheimojen alueiden kartalla.
Merkittävät asuinalueet
Flag of Florida.svg Florida
Kielet timucua

HistoriaMuokkaa

 
Timucuaita kaiverroksessa 1500-luvulta.

Ennen eurooppalaisten saapumista timucuat asuttivat alueita nykyisen Floridan osavaltion keski- ja koillisosissa.[1] Ennen eurooppalaisten saapumista timucualaisia kieliä puhuneita intiaaneja oli mahdollisesti jopa 200 000.[2]

Timucuat olivat myös ehkä ensimmäisiä espanjalaiset tutkimusmatkailijat kohdanneista Yhdysvaltojen alueen intiaaniheimoista.[1] Jo ennen tutkimusmatkailijoita he ovat saattaneet kohdata espanjalaisia orjanmetsästäjiä. Pánfilo de Narváez saapui tutkimusretkikuntineen Floridaan vuonna 1528. Espanjalaiset havainneet timucuat pakenivat ja espanjalaiset ryöstivät heidän hylkäämänsä kylän. Ryöstön jälkeen timucua-päällikkö Hirrihigua kävi sotaan espanjalaisia vastaan ja espanjalaiset pakotettiin pakenemaan kohti pohjoista. Tätä retkikuntaa seurasi Hernando de Soton retkikunta vuonna 1539. Tuolloin espanjalaiset ottivat timucuaita panttivangeiksi saadakseen ruokaa ja varusteita.[3] Vuonna 1565 Pedro Menéndez de Avilez perusti Floridan St. Augustinen kaupungin. Kaupungin ympärillä asui timucuaita, joiden väkiluku oli lähtenyt jyrkkään laskuun eurooppalaisten mukanaan tuomien tautien myötä. 1600-luvulla heitä oli enää joitakin tuhansia. Monet espanjalaisten vieressä asuneet timucuat kääntyivät katolisuuteen ja osa oli pakotettu töihin espanjalaisten alueelle perustamiin lähetysasemiin. Timucuat kapinoivat espanjalaisia vastaan vuonna 1656, mutta espanjalaisten onnistui tukahduttaa kapina apalacheeiden tukemana.[2]

1700-luvulla espanjalaisten alueet Floridassa joutuivat englantilaisten ja näiden creek-liittolaisten tekemien hyökkäysten kohteeksi. Monet timucuat saivat surmansa näiden yhteenottojen aikana.[4] Poistuessaan Floridasta vuonna 1763 espanjalaiset veivät viimeiset timucuat mukanaan. Alueelle asettui sittemmin muita intiaaniheimoja, kuten seminolet ja miccosukeet. Esihistorialliset Floridan alkuperäiskansat olivat kuitenkin nyt hävinneet alueelta.[5] On mahdollista, että joitakin timucuaita selviytyi ja että he sulautuivat sittemmin seminoleihin.[1]

KulttuuriMuokkaa

 
Jäljennös timucua-asumuksesta.

Timucuat asuttivat kyliä ilmeisesti pysyvämmin kuin jotkin muut alueen intiaaniheimot. Kylissä jokaisella perheellä oli oma talonsa, mutta koko kylä ruokaili päivittäin samassa paikassa. Timucuat harjoittivat elinkeinoinaan maanviljelyä ja metsästystä. Tyypillisiä viljelykasveja oli esimerkiksi maissi, pavut ja kurpitsat. Miehet harjoittivat kalastusta ja metsästystä. Riistaeläimiin kuuluivat esimerkiksi kauriit, kalkkunat ja alligaattorit. Naiset vastasivat ruuan valmistuksesta, minkä lisäksi he keräilivät esimerkiksi juuria, pähkinöitä ja marjoja. Naisten vastuulla oli myös vaatteiden valmistus eläinten nahoista. Maanviljelyyn liittyen timucuat järjestivät erilaisia seremonioita kylvölle ja sadonkorjuulle. Seremonioita johtivat šamaanit.[1]

Timucuat puhuivat timucuan kieltä. Monet alueen varhaisista tutkimusmatkailijoista käyttivät kieltä muidenkin heimojen kanssa kommunikoidakseen.[1] Espanjalaiset lähetyssaarnaajat kirjasivat kielen kielioppia.[4]

LähteetMuokkaa

  • Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit : Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e The Timucua Exploring Florida: A Social Studies Resource for Students and Teachers. University of South Florida. Viitattu 9.12.2018. (englanniksi)
  2. a b Andersson ja Henriksson 2010, s. 114
  3. Andersson ja Henriksson 2010, s. 108–110
  4. a b Timucua Encyclopaedia Britannica. Viitattu 9.12.2018. (englanniksi)
  5. Andersson ja Henriksson 2010, s. 51

Aiheesta muuallaMuokkaa