Tietolähdetoiminta
Tietolähdetoiminta tarkoittaa Suomessa salaista pakkokeinoa, jossa henkilö kertoo säännöllisesti poliisille tietoa rikollisesta toiminnasta. Poliisi saa siten esimerkiksi rikollisorganisaation sisältä tietolähteitä eli vuotajia, jotka kertovat poliisille miten rikollisjärjestö toimii.[1] Kansankielellä tietolähteitä kutsutaan vasikoiksi.[2]
Tätä pakkokeinoa voidaan käyttää rikoksen esitutkinnassa salassa sen kohteelta tai kohteilta ja siitä säädetään vuoden 2011 pakkokeinolain 10 luvussa.
Käsitteitä muokkaa
Ilmiantaja on rikollinen henkilö, joka rikosprosessissa todistaa rikoskumppaneitaan vastaan. Ilmiantajia kutsutaan myös ns. kruununtodistajiksi.[2]
Tiedottaja on puolestaan henkilö, jonka henkilöllisyyttä ei missään rikosprosessin vaiheessa ole tarkoitus paljastaa. Tiedottajalla tarkoitetaan poliisin ulkopuolista henkilöä, joka antaa tietoa rikosten torjumiseksi. Myös tavalliset kansalaiset kertovat usein poliisille havainnoistaan ja voivat olla rekisteröityjä tiedottajia.[2]
Tietolähdetoimintaa poliisin ulkopuolisen tiedottajan toiminnasta tulee, kun tiedottaja välittää tietoja toistuvasti ja tiedot ovat luottamuksellisia sekä merkityksellisiä esitutkinnoille.[2] Pakkokeinolaissa tietolähdetoiminnalla tarkoitetaan nimenomaisesti muuta kuin satunnaista luottamuksellista, rikoksen selvittämiselle merkityksellisten tietojen vastaanottamista poliisin ja muun esitutkintaviranomaisen ulkopuoliselta henkilöltä, jota kutsutaan laissa tietolähteeksi.[3]
Tietolähteen ohjattu käyttö tarkoittaa, että poliisi saa pyytää tarkoitukseen hyväksyttyä, sopivaa, rekisteröityä ja tiedonhankintaan suostunutta tietolähdettä hankkimaan tällaisia tietoja.[3]
Edellytykset muokkaa
Tietolähteen ohjatussa käytössä tietoja ei saa pyytää hankittavaksi sellaisella tavalla, joka edellyttäisi viranomaiselle kuuluvien toimivaltuuksien käyttöä tai joka vaarantaisi tietolähteen tai muun henkilön hengen tai terveyden. Ennen tietolähteen ohjattua käyttöä tietolähteelle on tehtävä selkoa hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä erityisesti hänelle lain mukaan sallitusta ja kielletystä toiminnasta. Tietolähteen turvallisuudesta on tarpeen mukaan huolehdittava tiedonhankinnan aikana ja sen jälkeen.[3]
Ihmisen perus- ja ihmisoikeudet muokkaa
Rikosten torjumiseksi on hyväksytty jatkuvasti pidemmälle meneviä puuttumisia kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksiin. Johtavan kriminaalipoliittisen päämäärän mukaan yhteiskunnassa on säilytettävä tasapaino rikollisuudesta ja sen torjumisesta aiheutuvien haittojen välillä. Myös useat ihmisoikeussopimukset rajoittavat toimivaltuuksia, erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) niistä tärkeimpänä.[2]
Kansalaisten ihmisoikeussopimuksin suojattuja perusoikeuksia on useita. Keskeisimpiä kansalaisoikeuksia lienevät Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa mainittu oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä 8 artiklan oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta.[2]
Poliisin ongelmat EIS:n 6 artiklan kanssa liittyvät yleensä vaatimuksiin oikeudenkäynnin todistelun avoimuudesta. Poliisilla kun on puolestaan tarve salata tietolähteensä. 8 artiklan kanssa ongelmat liittyvät yleensä siihen, puuttuuko poliisi artiklassa suojattuihin perusoikeuksiin tietolähteitä käyttäessään.[2]
Julkinen huomio muokkaa
Tiedottajan käyttö, joka on eräs perinteisimmistä poliisin salaisista tiedonhankintamenetelmistä, on jäänyt varsin vähälle julkiselle huomiolle. Salaisista tiedonhankintamenetelmistä lähinnä telekuuntelu, tekninen tarkkailu, valeosto- ja peitetoiminta ovat sen sijaan olleet julkisen mielenkiinnon kohteina.[2]
Historiaa muokkaa
Tiettävästi jo ennen ajanlaskun alkua on käytetty urkkijoita ja tiedottajia rikosten torjunnassa. Luultavasti tiedonantajia onkin käytetty jo poliisitoiminnan alkuajoista lähtien.[2]
Jo 1800-luvun alussa Ranskassa Ancien Régime käytti kehittynyttä tiedonantajien ja urkkijoiden verkostoa rikosten torjumiseksi. Tiedottajien käytön perusperiaatteena on ollut, ettei tiedonantajaa paljasteta.[2]
1970–1990-luvuilla, kun prosessioikeus kehittyi ulkomailla, jouduttiin pohtimaan tilanteita, joissa rikolliset todistivat rikoskumppaneitaan vastaan oikeudenkäynnissä. Näin kävi Englannissa 1970-luvulla, kun vakava ja järjestäytynyt rikollisuus lisääntyi. Pohjois-Irlannissa jo 1960-luvun lopulla jouduttiin terrorismin ja väkivallan lisääntymisen vuoksi ottamaan kantaa rikollisten ilmiantoihin. 1970-luvulla Italiassa riehunut vasemmistoterroristien toiminta, jossa vuonna 1978 entinen pääministeri kidnapattiin ja murhattiin, johti valtion lainsäädäntötoimiin, jotka kannustivat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa. Myös Saksassa käytettiin jonkin verran ilmiantajia oikeisto- ja vasemmistoterroristeja vastaan 1980- ja 1990-luvuilla.[2]
Suomessakin poliisi on luultavasti jo alkuajoistaan alkaen käyttänyt erilaisia tiedottajia rikosten selvittämisessä. 1980-luvulla poliisi perusti pääkaupunkiseudulle ja myöhemmin muuallekin Suomeen niin sanottuja T-ryhmiä, joiden tehtävänä oli tarkkailla ja hankkia tietoa henkilöistä rikosten ennalta ehkäisemiseksi ja paljastamiseksi. Myöhemmin ryhmiä kutsuttiin Atari-ryhmiksi ja -yksiköiksi. 2000-luvun alussa alettiin puhua tiedottajien rekisteröimisestä ja sittemmin järjestäytyneestä tiedottajatoiminnasta (JTT). Ensimmäinen tiedottajaa käsittelevä lain säännös tuli voimaan 20.7.2005 poliisilain muutoksella.[2]
Merkitys rikostutkinnoissa muokkaa
Rikostiedustelu ja tiedonhankinta ovat perinteisesti olleet rikostorjunnassa tärkeimpiä keinoja. Rikostiedustelutietoja käytetään niin tavanomaisten kuin monimutkaistenkin rikosten torjunnassa, mutta erityisesti niiden rooli on esillä piilorikollisuuden paljastamisessa.[2]
Koska rikostutkinnan eli esitutkinnan aloittaminen vaatii aina poliisille tullutta tietoa on tieto rikostorjunnan kannalta erittäin tärkeää. Järjestäytynyt rikollisuus ja muu piilorikollisuus poikkeaa rikostyyppinä muusta ratkaisevasti. Sen yhteydessä ei yleensä ole loukattua rikoksen uhria tai välittömiä todistajia. Tämän vuoksi todisteiden kerääminen perinteisillä rikoksentutkintamenetelmillä oli lähes mahdotonta. Ratkaisuksi kehitettiin tiedon saanti rikoksista jo ennen rikostapahtumaa. Erityisesti tämä koski huumekauppaa. Onkin sanottu, että ilman tiedonantajia huumausainerikollisuuden paljastaminen on lähes mahdotonta.[2]
Helsingin huumepoliisille yksi kaikkein tärkein keino rikosten ratkaisemiseksi on ollut tietolähdetoiminta.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Aarnio-tapaus paljasti: Näin toimii poliisin tehokkain keino vakavien rikosten ratkaisemiseksi Ilta-Sanomat. 16.12.2014. Arkistoitu 19.11.2015. Viitattu 18.11.2015. fi-FI
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Petri Rainiala: Tiedottajan käyttö poliisin tiedonhankintamenetelmänä. Poliisiammattikorkeakoulu, 2009. ISBN 9789518151749.
- ↑ a b c Pakkokeinolaki (806/2011) (10 luvun 39 ja 40 §) Finlex. Arkistoitu 17.12.2013. Viitattu 17.12.2013.