Thulen lento-onnettomuus

lento-onnettomuus Grönlannissa 1968

Thulen lento-onnettomuudella (tansk. Thuleulykken) viitataan neljää B28FI-tyyppistä vetypommia kuljettaneen Yhdysvaltain ilmavoimien B-52 Stratofortress -pommikoneen putoamiseen mereen Grönlannin länsipuolella 21. tammikuuta 1968. Tulipalon sytyttyä koneen ohjaamossa miehistö yritti ensin hätälaskua Thulen lentotukikohtaan, mutta koska tähän ei ollut aikaa he joutuivat hylkäämään koneen. Kuusi miehistön jäsentä pystyi pelastautumaan heittoistuimilla, mutta yksi kuoli, koska hänellä ei ollut omaa heittoistuinta. Osa mereen tippuneen koneen ydinmateriaalista aiheutti radioaktiivista saastumista laajalla alueella.[1]

Thulen lento-onnettomuus
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Yhteenveto
Päivämäärä 21. tammikuuta 1968
Onnettomuustyyppi tulipalo
Tapahtumapaikka Thulen lentotukikohta
  76°31′40″N, 69°16′55″W
Lähtöpaikka Plattsburgh Air Force Base
Määränpää Plattsburgh Air Force Base
Kuolleita 1
Eloonjääneitä 6
Lentokone
Konetyyppi B-52G Stratofortress
Lentoyhtiö Strategic Air Command, Yhdysvaltain ilmavoimat
Rekisteritunnus 58-0188
Miehistöä 7

Yhdysvallat ja Tanska aloittivat mittavan puhdistus- ja etsintäoperaation, mutta yhden pommin fuusiokomponenttia ei löydetty. Strategisten ilmavoimien Chrome Dome -operaatio keskeytettiin. Pommeihin alettiin kehittää stabiileja räjähteitä. Tanskaa koetteli vuonna 1995 skandaali, koska selvityksen mukaan Tanskan hallitus oli antanut luvan ydinaseiden sijoittamiselle Grönlantiin vastoin virallista linjaa.

TaustaMuokkaa

Strategic Air Commandin komentaja Thomas S. Power antoi elokuussa 1961 käskyn asettaa Thulen ilmatilaan yhden B-52-pommikoneen jatkuvaan kiertoon. Kone pystyi tarkkailemaan Thulessa sijaitsevaa mannertenvälisten ohjusten varoitusjärjestelmää ja selvittämään mistä mahdolliset viestintähäiriöt saattoivat johtua.[2]

PutoaminenMuokkaa

Viiden tunnin lentämisen jälkeen koneen ohjaamon lämpötila oli hyvin kylmä ja lämmitystä lisättiin, mutta lämmistyslaitteesta tullut ilma oli niin kuumaa, että ohjaamossa olleet tulenarat tyynyt syttyivät. Pian eräs miehistön jäsenistä havaitsi palaneen kumin hajun. Paloa yritettiin tukahduttaa sammuttimilla siinä onnistumatta. Lentäjä ilmoitti palosta lennonjohdolle ja pyysi laskeutumislupaa. Koneen sähkövirran katkettua lentäjä määräsi hylättäväksi. Kuusi miehistön jäsentä onnistui käyttämään heittoistuimiaan, mutta toinen lentäjä loukkaantui kuolettavasti. Kone teki ilmassa 180 asteen käännöksen ennen putoamistaan.[2]

Pudottuaan lentokone paloi korkeintaan kuusi tuntia jäällä, minkä jälkeen suurin osa siitä vajosi meren pohjaan. Helikopterista havaittiin jään päällä kuusi moottoria ja rengas. Meri oli lisäksi jäätynyt uudelleen. Selviytyneistä yhdeltä murtui käsi ja toinen oli pakkasen armoilla useiden tuntien ajan.[3]

Project Crested IceMuokkaa

 
Ilmakuva onnettomuuspaikalta.

Project Crested Ice -nimellä tunnettu radioaktiivisen aineen puhdistusoperaatioon, josta käytettiin epävirallista nimitystä "Dr. Freezelove", osallistui 700 Yhdysvaltain sotilasta ja tanskalaista siviiliä. Olosuhteet olivat erittäin vaikeat sillä Aurinko ei noussut ollenkaan ennen helmikuuta, tuulen nopeus oli kovimmillaan 137 kilometriä tunnissa, pakkasta oli kylmimmillään 57 °C ja laitteiden toiminta oli erittäin epävarmaa. Lisäksi työ oli saatava päätökseen ennen jään sulamista keväällä. Operaation arvioidaan maksaneen 9,4 miljoonaa dollaria.[4]

Raskasta kalustoa varten rakennettiin teitä. Jäänteiden keräämiseen käytettiin tiehöyliä ja kuorma-autoja.[5] Alueelta mitattiin paikoin 380 milligrammaa plutoniumia neliömetriltä. Noin 6700 kuutiometriä materiaalia ja saastunutta lunta lähetettiin Yhdysvaltoihin Savannah River Site -ydintutkimuslaitokseen haudattavaksi. Jään sulamisen jälkeen tehdyt tutkimukset eivät löytäneet maalta tai mereltä merkittävää saastumista.[6]

JälkiseurauksetMuokkaa

Ilmavoimat keskeytti Chrome Dome-operaatiot onnettomuuden jälkeen.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1971 ilmoittavansa toisilleen luvattomista ja selittämättömistä ydinaseiden käyttöön liittyvistä välikohtauksista, jotka saattaisivat johtaa ydinsotaan. Yhteydenpitoon sovittiin käytettävän Kuumaa linjaa, johon tehtiin teknisiä parannuksia.[7] Ydinfyysikko Ray Kidderin mukaan Palomaresin ja Thulen pommit eivät todennäköisesti olisi räjähtäneet jos niissä olisi käytetty insensitiivisiä räjähteitä tavanomaisten aloitusräjähteiden sijaan[8].

Tanskalaisilla puhdistusoperaatioon osallistuneilla työntekijöillä havaittiin erilaisia sairauksia, mukaanlukien syöpää ja lisääntymisterveyden heikentymistä, joiden katsottiin olevan seurausta operaatiosta. Esimerkiksi säteilysuojausvarusteita ei käytetty. Tanskan pääministeri Poul Schlüter ilmoitti vuonna 1986 radiologian asiantuntijoiden tutkivan työntekijät. Yksitoista kuukautta myöhemmin tanskalaisen lääketieteen tutkimuslaitoksen mukaan operaation työntekijöillä oli 40 prosenttia enemmän syöpiä kuin niillä, jotka olivat tukikohdassa ennen tai jälkeen onnettomuuden eivätkä osallistuneet jälkisiivoukseen. Toinen tutkimusinstituutti totesi työntekijöillä olevan 50 prosenttia enemmän syöpiä kuin muussa väestössä, mutta tutkimuksen mukaan tämä ei johtunut säteilylle altistumisesta.[4]

Lähes 200 tanskalaista operaation työntekijää aloitti oikeustoimet Yhdysvaltoja vastaan vuonna 1987, mutta asia ei edennyt oikeuteen asti. Satoja salaisia asiakirjoja tuli kuitenkin julki. Niistä paljastui että tanskalaisten kanssa toimineiden Yhdysvaltain ilmavoimien sotilaiden terveyttä ei oltu tarkkailtu, vaikka monet saattoivatkin altistua säteilylle tanskalaisia enemmän.[4]

Thulegate-skandaaliMuokkaa

Tanskan hallituksen 29. kesäkuuta 1995 julkaiseman raportin mukaan 1950-luvun pääministerin H. C. Hansenin voidaan katsoa antaneen suostumuksensa ydinaseiden säilyttämiselle Thulessa. Yhdysvaltojen katsottiin toimineen "hyvässä uskossa".[9]

LähteetMuokkaa

  1. Corera, Gordon: Radioactive legacy of 'lost bomb' 10.11.2008. BBC. Viitattu 11.7.2010. (englanniksi)
  2. a b Project Crested Ice: The Thule Accident (PDF) 23.4.1969. History & Research Division, Strategic Air Command. Viitattu 8.4.2018. (englanniksi)
  3. B-52 Crash at Thule Air Base (PDF) 22.1.1968. Yhdysvaltain atomienergiakomissio. Viitattu 27.3.2018. (englanniksi)
  4. a b c Schwartz, Stephen I.: Atomic Audit: The Costs and Consequences of U.S. Nuclear Weapons Since 1940, s. 410. Brookings Institution Press, 1998. ISBN 0-8157-7774-4. Google books (viitattu 1.1.2020). (englanniksi)
  5. Eriksson, Mats: On Weapons Plutonium in the Arctic Environment (Thule, Greenland) (PDF) 2002. Risø National Laboratory. Viitattu 6.10.2018. (englanniksi)
  6. Vantine, Harry C.; Crites, Thomas R.: Relevance of Nuclear Weapons Clean-up Experience to Dirty Bomb Response (PDF) Lawrence Livermore National Laboratory. Viitattu 22.6.2018. (englanniksi)
  7. James Mayall, Cornelia Navari, Christopher Greenwood, Dominic Lieven: The End of the Post-War Era: Documents on Great-Power Relations 1968-1975, s. 135–137. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0521226988. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)
  8. Kidder, Ray E.: Safety no Barrier to Test Ban, s. 32. Bulletin of the Atomic Scientists, huhtikuu 1991. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)
  9. Taagholt, Jørgen; Hansen, Jens Claus: Greenland: Security Perspectives (PDF) (s. 55) 2001. Arctic Research Consortium of the United States. Viitattu 1.1.2020. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa