Tafofobia
Tafofobia on fobia, josta kärsivä pelkää tulevansa elävänä haudatuksi virheellisen kuolleeksi julistamisen seurauksena. Se oli yleistä Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1700-luvun loppukymmeniltä 1900-luvun alkukymmenille.[1]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Ennen nykylääketiedettä fobia ei ollut täysin järjenvastainen, sillä historiasta tunnetaan useita tapauksia joissa ihminen on vahingossa haudattu elävältä. Huomattavia tafofoobikkoja olivat ainakin Frédéric Chopin, joka pyysi sydämensä poistamista kuolemansa jälkeen jotta varmistettaisiin hänen olevan kuollut, George Washington, Hans Christian Andersen ja Alfred Nobel, joista kaksi jälkimmäistä vaativat valtimon avaamista kuoleman jälkeen.
Elävänä hautaamisen välttämiseksi perustettiin "kuolleiden sairaaloita", joissa valvottiin kuolleiden hajoamista ja joissa olleet ruumiit sai haudata vasta, kun ne olivat jo hyvin mädäntyneet. Joidenkin ruumiiden varpaaseen kiinnitettiin laite, joka hälytti, jos jalka selvästi liikkui. Lisäksi rakennettiin ja myytiin turva-arkkuja, ts. hauta-arkkuja, joissa olevalla laitteella olisi voitu ilmoittaa ulkomaailmalle, että he ovat edelleen elossa. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan tapahtunut. Joihinkin arkkuihin laitettiin ase tai riittävä määrä myrkkyä tapettavaksi, jotta haudassa elävät voisivat tehdä helpon, nopean itsemurhan.
Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun hän keksi nipistäviä pihtejä, joilla voitiin osoittaa, että ruumis ei enää tunne mitään ja on siksi kuollut.