Suomen vanhat spirantit
Suomen vanhat spirantit tarkoittavat suomen lounaismurteissa 1500- ja 1600-luvuilla esiintyneitä äänteitä ɣ, ð ja θ. Ne ovat sittemmin kadonneet suomesta.
Spirantti[1] eli rakoäänne tarkoittaa tietyntyyppistä hankausäännettä (frikatiivia), jota äännettäessä ilmavirta kulkee tasaisen ja leveän kapeikon läpi.
Soinnillinen palataalispirantti ɣ muokkaa
Soinnillinen palataalispirantti ɣ (suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa γ) oli myöhäiskantasuomessa k:n allofoni. Se esiintyi astevaihtelun heikossa asteessa.[2]
Suomen kielen erilliskehityksen aikana ɣ kehittyi itsenäiseksi foneemiksi. Se esiintyi k:n astevaihteparina (/k/ : /ɣ/) ainakin 1500-luvun jälkipuoliskolle asti. Pisimpään äänne eli ilmeisesti lounais- ja alasatakuntalaismurteissa. Enää sitä ei tunneta mistään suomen murteesta.
Vanhassa kirjasuomessa ɣ-äännettä merkittiin vaihtelevasti. Useimmiten merkintätapa oli g tai gh kuten sanoissa raghot (lukuasu raɣot), pelgon (pelɣon) tai lugussa (luɣussa). Kirjoitustapa vastasi ruotsin mallia, sillä keskiajan ruotsissa oli myös ɣ-äänne, joka kirjoitettiin gh.
1600-luvulle tultaessa ruotsin ɣ muuttui g:ksi ja kirjoituksessa gh vaihtui g:ksi. Suomen kielessä kirjoitustavaksi vakiintui g-kirjain 1600-luvulla. Tuolloin ɣ oli suomessa jo melko harvinainen foneemi. Lukutavasta ei ole varmuutta: esimerkiksi sana sugulle on voitu lukea suɣulle tai suvulle. Ilmeisesti spiranttiääntämys oli 1600-luvulle tultaessa kadonnut useimmista murteista, ja se lienee ollut lounaismurteissakin enää ahdasalainen.
1700-luvulla ɣ oli jo tuntematon suurimmassa osassa suomen murteita; tosin Rauman seudulla se lienee säilynyt ainakin vuoden 1820 tienoille asti. Vaikka ääntämys oli jo muuttunut, g-kirjain säilyi k:n heikon asteen merkkinä eräissä sanoissa aina 1800-luvun alkupuolelle asti. Tällaisia sanoja olivat mm. sugun ja tygö. Ne todennäköisesti äännettiin jo 1700-luvulla suvun ja tykö; kyseessä oli siis ortografinen relikti.
Soinnillinen dentaalispirantti ð muokkaa
- Katso myös: D suomen kielessä
Soinnillinen dentaalispirantti ð (suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa δ), sama äänne kuin englannin sanassa this, oli myöhäiskantasuomessa t:n allofoni astevaihtelun heikossa asteessa.
Suomen kielen erilliskehityksen aikana ð kehittyi itsenäiseksi foneemiksi. Se esiintyi t:n astevaihteparina (/t/:/ð/, /rt/:/rð/, /lt/:/lð/) suomen murteissa. 1500- ja 1600-luvulla sitä tavattiin ilmeisesti monissa suomen murteissa. Useimmista murteista ð kuitenkin hävisi. Itämurteista se katosi ja länsimurteissa se muuttui l:ksi tai r:ksi. 1980-luvulla ð tunnettiin enää pienellä alueella Rauman ympäristössä. Suomen murrekirjan näytteissä soinnillinen dentaalispirantti on kuultavissa Eurajoella, Hinnerjoella, Kiukaisissa, Laitilassa, Raumaan nykyisin kuuluvassa Lapissa sekä Säkylässä.[3]
Vanhassa kirjasuomessa ð-äännettä merkittiin joko d tai dh, esimerkiksi sydemen tai sydhemen (lukuasu syðämen). Kirjoitustapa dh oli peräisin ruotsin kielestä, jonka murteissa ð esiintyi vielä 1500-luvulla. Ruotsissa ð kirjoitettiin aluksi dh.
1600-luvulle tultaessa ruotsin ð muuttui d:ksi ja kirjoituksessa dh vaihtui d:ksi. Suomen kielessä kirjoitustavaksi vakiintui 1600-luvulla d siten, että vuoden 1642 Raamatussa on johdonmukaisesti d-kirjain.
Kun ð-äänne oli useimmissa suomen murteissa käynyt vieraaksi, alettiin d-kirjain lukea d-klusiilina ruotsin ja muiden kielten mallin mukaan. Myös spiranttiääntämys kuitenkin lienee säilynyt pitkään, ainakin 1800-luvun lopulle asti. 1800-luvulla kysymys d:stä oli keskeinen kiista ns. murteiden taistelussa. Toiset olivat sitä mieltä, että d suomelle vieraana tulisi jättää pois. Toiset puolustivat d:n säilyttämistä. Loppujen lopuksi d säilyi.
Soinniton dentaalispirantti θ muokkaa
Soinniton dentaalispirantti θ (suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa ϑ) tarkoittaa äännettä, joka esiintyy mm. englannin sanassa thing. Äänne on esiintynyt suomen kielessä kaksoiskonsonanttina θθ ainakin Rauman seudulla.
Sanoihin, joissa nykykielessä on ts, merkitsi Mikael Agricola yleensä kirjainparin tz, harvoin dz: itze, catzoi, radzahin. Merkintätavaksi yleistyi dz 1500-luvun lopulta alkaen siten, että vuoden 1642 Raamatussa se oli jokseenkin yksinomainen. Vuoden 1685 Raamatusta alkaen merkintätavaksi otettiin jälleen tz. Tämä tapa säilyi melkein Ruotsin vallan loppuun asti.
Merkintöjen tz ja dz lukuasusta ei ole täyttä varmuutta. Vaihtoehdot ovat ts ja kaksoiskonsonantti θθ. Ts-lukutapaan viittaa ortografia ja kaakkoismurteiden ääntämys. Kuitenkin on arveltu, että 1500- ja 1600-luvulla ääntämistapa olisi ollut θθ. Tähän viittaavat mm. eräät vanhat kieliopit.
1700-luvulle tultaessa ääntäminen oli muuttunut. Länsimurteissa se oli tt, itämurteissa ht tai ss ja kirjoitettua kieltä luettaessa ts. Rauman seudulla θθ tosin säilyi ainakin 1980-luvulle asti[4].
Oikeinkirjoituksessa tz väistyi ts:n tieltä vuodesta 1774 aina 1830-luvulle ulottuvan ajanjakson kuluessa.
Lähteet muokkaa
- Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Spiranttifoneemit”, Kirjasuomen kehitys, s. 74–78. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.
- Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta!. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8.
- Savolainen, Erkki: Nykykielelle vieraat spiranttiäänteet sokl.uef.fi. 1998. Arkistoitu 2.4.2019. Viitattu 25.5.2015.
- Virtuaalinen vanha kirjasuomi: Astevaihtelusta helsinki.fi. Viitattu 25.5.2015.
- Virtuaalinen vanha kirjasuomi: ts (/θθ/) -yhtymästä helsinki.fi. Viitattu 25.5.2015.
- Lauerma, Petri: Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta etenkin Jakob Johan Malmbergin tuotannon valossa. Virittäjä, 2007, nro 3, s. 322–345. Artikkelin verkkoversio (PDF).
- Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.