Sotavaunut Euraasian aroilla

Sotavaunut Euraasian aroilla ovat toistaiseksi varhaisin havainto maailmassa sotavaunuista eli kaksipyöräisistä rynnäköintiin tarkoitetuista hevosvetoisista kieseistä. Varhaisimmat löydöt niistä on tehty Sintaštan kulttuurin kalmistoista, joissa ne ajoitetaan heti 2000 eaa. jälkeen. Sotavaunut tarvitsivat suitsissa poskilevyt, joiden sisäpinnan terävät nystyrät helpottivat ajajia ohjastamaan hevosparia niin, että vaunuilla voitiin ajaa nopeasti ja samalla kääntyä tehokkaasti eri suuntiin. Suitsien poskilevyjä on löydetty myös Sintaštaa vanhemmasta Potapovkan kulttuurista, vaikka sieltä ei tunneta vielä sotavaunuja. Niiden käyttö omaksuttiin myös Sintaštaa nuorempaan Petrovkan kulttuuriin, jonka kalmistoista vaunujen jäänteitä on myös löydetty. Varhaiset sotavaunuhautaukset sijaitsevat Etelä-Uralin ympäristössä aron pohjoisreunalla Euroopan ja Aasian rajalla.[1][2]

Sotavaunujen keksiminen on perinteisesti sijoitettu Lähi-itään ajalle 1900–1800 eaa. Tälle ajatukselle on nyt varteen otettava haastaja, kun Venäjän ja Kazakstanin aroilta on vuoden 1992 jälkeen löytynyt yhä enemmän hevosvetoisiin sotavaunuihin liittyviä muinaisjäänteitä. Aron ja metsäaron sotavaunulöydöt eivät ole pelkästään vain varhaisten sintaštalaisten hautalöytöjen varassa, vaan niitä tunnetaan myös nuoremmasta Andronovon kulttuuriryhmästä, joka levittäytyi itään arolle ja siitä etelään sen puoliaavikolle. Kulttuuriryhmän laajan alueen eri puolilta tunnetaan sotavaunuista kertovia muinaislöytöjä. Tällaisia ovat savesta valmistetut pienoismallit, luusta valmistetut suitsien poskilevyt, kalliopiirrokset hevosvaunuista Kazakstanissa ja Keski-Aasiassa, sekä yhdestä keraamisen astian kylkeen tehdystä piirroksesta. Arolla tunnetaan varsinaiset sotavaunut toistaiseksi vain hautalöytöinä. Aron muut nautojen tai hevosten vetämät kulkuvälineet olivat raskaita nelipyöräisiä rattaita. Niistä on paljon enemmän esinetodisteita, mikä kertoo pitkästä perinteestä käyttää hyväkseen hevosia, nautoja ja kameleita arjen askareissa. Otaksutaan, että juuri näillä seuduilla hevonen kesytettiin.[1][2][3][4][5][6]

Uudet sotavaunut olivat ylivoimaisia taisteluissa jalkaväkeä vastaan, ja siksi uusi sotataktiikka levisi nopeasti aroilta itään yli Aasian kohti Kiinaa ja Intian niemimaata sekä kaakkoon kohti Lähi-itää ja Kaakkois-Eurooppaa. Jo 1500 eaa. suuria määriä sotavaunuja käytettiin Kaakkois-Euroopassa, Egyptissä, Intian niemimaalla ja viimeistään 1200 eaa. myös Kiinassa.[7][6]

Sotavaunujen rakenneMuokkaa

Pienoismallit, kalliopiirrokset ja muut merkit vaunujen kehityksestäMuokkaa

Monista aron ja metsäaron kivikauden, pronssikauden ja rautakauden haudoista on löydetty pieniä savesta valmistettuja nelipyöräisiä kärryjä, joita vetivät savesta muotoillut eläimet. Näitä tunnetaan jo 3. vuosituhannelta eaa. ja erilaisia pienoismalleja jätettiin hautoihin vielä rautakaudella skyyttien aikana. Vaunut kehittyivät kuitenkin eteenpäin, kun Kamylkiassa oli hautaan laitettu kaksi pyörää sekä kaksipyöräisen vaunun pienoismalli.[5]

Aron kallioissa ja kivissä on siellä täällä kalliopiirroksia hevosvetoisista vaunuista. Useimmat niistä esittävät nelipyöräisiä vaunuja, mutta piirroksissa on myös kaksipyöräisten vaunujen kuvia. Monet kuvista arvellaan andronovolaisten paimenten tekemiksi, vaikka piirroksia ei voi ajoittaa. Kalliopiirroksia löytyy muun muassa Sary-Arkasta, Moinkumysta, Dzhambulin kaupungista ja Balhašista, myös Tamgaly-Karatausta eteläisestä Kazakstanista, Smagulista, Moinakista ja Talapty-1:stä itäisestä Kazakstanista, Saymaly-Tashista Tienšanin vuoristosta, sekä Kopalista, Tekke-Tashista ja Akdzhilgasta Pamirin alueelta.[5]

Umpilautaiset pyörät olivat hyvin kestäviä, mutta myös hyvin painavia. Ensimmäinen tekninen parannus tapahtui, kun pyörät ryhdyttiin valmistamaan vanteesta, jota tukivat sisältäpäin H-kirjaimen muotoon keskenään yhdistetyt 3–4 puolaa (cross-bar wheel). Pisin lautamainen puola toimi vanteen halkaisijana, ja siinä oli akselin navalle tehty reikä. Halkaisijaan kiinnitettiin navan kummallekin puolelle kohtisuoraan poikittaiset laudat, jotka tukivat vannetta kummastakin päästään. Nämä vaunut eivät olleet varsinaisia sotavaunuja, vaikka niistäkin tunnetaan kaksipyöräisiä versioita. Seuraava parannus oli, kun pyörän navan ja vanteen väliin kiinnitettiin puolat säteittäisesti. Kevein rakenne saavutettiin aluksi kiinnittämällä halkaisijaltaan puolimetriseen pyörään ristikkäin lautamaiset puolat. Myöhemmin pyörän halkaisijaa kasvatettiin ja samalla alettiin käyttää ristilautojen asemasta 6–12 puolaa. Näitä puolapyöräisiä vaunuja kehitettiin todennäköisesti ensimmäisenä arolla, missä heimosodissa tarvittiin sotavaunuihin lisää nopeutta. Myöhemmin, kun vanne onnistuttiin valmistamaan yhdestä taivutetusta puusta, voitiin puolien määrää vähentää neljään. Varhaisimmat esimerkit näistä taivutetuista vanteista on löydetty egyptiläisten sotavaunuista.[5][8]

PyörätMuokkaa

Varhaisimmat pyörät, joissa vanne tuettiin napaan puolilla, on löydetty Etelä-Uralin aron sintaštanilaisista hautakammioista ja ne ajoitetaan 2000–1800 eaa. Hautausperinteeseen oli kuulunut laskea vainajan mukaan hautaan myös osa vaunuista ja molemmat hevoset. Vaunujen pyörät työnnettiin haudassa oleviin kuoppiin, jotta ne pysyisivät vierimättä paikoillaan. Kun hautakammion katto myöhemmin romahti, jäivät pyörät lahotessaan hiekan peittoon. Tämä oli tutkijoille onnekas tapahtuma, sillä nyt saatiin pyörän alaosan rakenteesta selvä kuva. Sotavaunujen puuosat jättivät lahotessaan maaperään likajälkiä, joista kaivauksissa ilmeni pyörien alaosan perusrakenteet. Niistä voitiin laskea pyörien halkaisijat ja puolien lukumäärät. Vaikka pyörän rakenteen pääpiirteet tunnetaan, ei niiden tarkkoja mittoja tunneta edelleenkään.[8]

Aron sotavaunujen vanteet oli koottu useasta puuosasta ja niiden halkaisijat vaihtelivat noin 1,0–1,2 metriä. Vanne oli tuettu suoraan akselin napaan käyttäen 10–12 samanlaista puolaa. Esimerkiksi Keski-Kazakstanin Satanin kalmistosta, joka edustaa myöhäisempää vaunujen kehitystä, on voitu mitata joitakin pyörän osien mittoja. Siellä oli vanteeseen koverrettu nelikulmaisia reikiä puolien liittämiseksi ja samalla tavalla oli ilmeisesti toimittu myös navan liitoksissa. Katkaistun puolan poikkileikkauskuviot olivat yleensä suorakulmion tai neliön muotoiset. Reiän vanteen suuntainen pituus oli ollut 3,5–4,5 senttimetriä ja poikittainen leveys 3,0–3,5 senttimetriä, kun vanteet olivat yleensä noin 4 senttimetriä leveät. Vanteiden reiät ja muut puutyöt oli toteutettu pronssityökaluja käyttäen. Näitä olivat ainakin pora, taltta, veitsi ja kirves. Liitokset pysyivät koossa ilman metallinauloja.[3][5]

Kori tai lavettiMuokkaa

Ohjastaja ja matkustajat seisoivat vaunun korissa tai lavetilla. Aron sotavaunujen lavetista tai korista ei ole säilynyt selviä jäänteitä eikä niiden rakennetta tunneta. Muutama sata vuotta myöhemmin egyptiläisten sotavaunut oli rakennettu kevyiksi vain muutamia puuosia yhdistelemällä. Heidän vaununsa oli jopa punottua koriainesta tai nahkaa, mikä teki sotavaunut kevyiksi. Niitä ajettiin seisaaltaan, mikä on merkittävä ero istumalla ajamiseen. Kun ajetaan suurella nopeudella vaunut hyppivät voimakkaasti aron epätasaisella nurmella ja kivikoissa. Vaunujen töyssyt on otettu vastaan taivutetuilla jaloilla. Yleensä sotavaunujen korin takaosa on ollut avoin, jotta vaunun kyytiin on voitu hypätä takaapäin. Näin on todennäköisesti ollut myös aron vaunuissa. Kuten edellä kerrottiin, ei aron vaunujen lavetin rakennetta tunneta. Niitä käytettiin kuitenkin taisteluihin keihäiden ja peitsien kanssa eikä jousien ja nuolien kanssa. Jousitaisteluissa ei taisteltu lähietäisyydellä, joten vaunujen suojaukset olivat kevyitä. Keihästys ja peitsellä taisteleminen vaati lähikontaktia, joten vaunujen korin osat ovat täytyneet olla vahvistettuja.[3]

Keski-Kazakstanista Satanin kalmistosta tutkitun sotavaunun lavettiosa oli 1,2 metriä leveä ja 0,67 metriä syvä vaunun kulkusuunnassa. Tästä myöhäisestä mallista ei voi päätellä aikaisempien sotavaunujen mittoja, mutta tutkijoille se antaa tietoja arojen vaunujen kehityksen suunnasta. Täyttä totuutta vaunujen rakenteesta ei ehkä saada milloinkaan, sillä hautakammiot olivat aina olleen liian ahtaita täysikokoisia vaunuja varten. Niihin laskettiinkin vain joitakin vaunujen osia, kuten pyörät ja vaunu, mutta niistä irrotettiin aisat. Joskus hautaan laskettiin ainoastaan pyörät, jätettiin ne nojaamaan hautakammion seinämiin.[5]

Muu rakenneMuokkaa

Vaunujen muu rakenne ei ole selvinnyt. Käytännössä voidaan kuitenkin olettaa aisojen ja jonkinlaisten länkien tapaisten varusteiden käyttöä. Vain suitsien poskilevyistä on varmoja esinelöytöjä. Poskilevyt olivat eri kulttuureissa omanlaisensa ja niiden avulla on voitu seurata esimerkiksi sotavaunujen leviämisreittejä.

Paraativaunuja vai sotavaunuja?Muokkaa

Jo vuonna 1971 esittivät tutkijat Mary Littauer ja Joost Crouwel, että arojen sotavaunuilla ei voinut suorittaa tehokkaita rynnäkköhyökkäyksiä, sillä maaperä oli siihen liian lumista, pehmeää tai kosteaa, sekä kasvukaudella sen heinä oli liian pitkää. Useimmat tutkjat yhtyvätkin siihen, että arolla on rattailla ajamiseen monia hidasteita. Nämä tekijät ovat myötävaikuttaneet tutkijoiden aiempaan väitteisiin, että sotavaunuilla ei ollut siellä käytännöllistä hyötyä ja että niiden olemassaolon ainoa selitys oli paraatikäyttö tai toisen kulttuurin matkiminen. Kun 1992 löydettiin jäänteet ensimmäisestä sotavaunun pyöristä, tuli ajankohtaiseksi pohtia asiaa uudelleen. Miksi ylipäätään rakentaa sotavaunuja, jos aron vanha perinne arvosti ratsastamista hevosella niin korkealle?[9]

Pronssikauden hevonen oli vielä jalostettunakin nykyhevosta paljon pienempi. Sillä voitiin ratsastaa, jos hevonen oli kyllin vahva, joten raskaasti suojautuneen ja aseistautuneen sotilaan kuljettaminen lyhyitä matkoja oli tavallista. Hevosia oli käytetty paimentamiseen tai metsästykseen, mutta niillä oli käyty myös heimojen välisiä pienimuotoisia sotia jo 4000 eaa. Pienellä hevosella saattoi myös vetää vaunuja ja kaksi hevosta jaksoi vetää niitä myös juosten. Sintaštalaisilla vaikuttaisi olleen eräänlainen sotilaseliitti, joka erikoistui taistelemiseen ja sai siksi hautoihinsa paljon aseita. Heiltä olisi myös voinut onnistua kalliiden sotavaunujen kustantaminen ja siihen soveltuvien hevosten kouluttaminen. Sotilaiden oma koulutus on täytynyt vaatia harjoittelua, koska yhtäaikainen ohjastaminen ja keihään käyttö vaati taitoa. Sotilaseliitti osoitti tarpeensa paikallisen poliittisen tilanteen kärjistyttyä, kun kylmentynyt ja kuivunut ilmasto pienensi hedelmällisten alueiden kokoa ja samalla pakotti asukkaat puolustamaan asuinpaikkojaan alueen muita väestöjä vastaan. Tutkijat ovat tulkinneet, että sotavaunuja oli käytetty vain paikallisesti, mutta sotilaallisia kaukoretkiä niillä ei väitetä tehdyn.[9][10][11]

Osa tutkijoista pitävät vaunujen akselileveyttä liian kapeana, jotta niitä olisi voinut käyttää tehokkaasti taistelutilanteissa. Liian kapeaan vaunuun ei mahdu kuin vaununajaja, jonka pitäisi ohjata vauhdikasta kulkuvälinettä ja samalla osallistua myös taisteluihin. Monissa myöhäisissä egyptiläisissä seinämaalauksissa vaunuissa taistelivat ajaja sekä 1–2 taistelijaa. Siksi he ovat hyväksyneet sotavaunuiksi vain riittävän leveät vaunut. Lyhimmäksi sotavaunujen pyörien etäisyydeksi esitetty 1,4–1,5 metriä, kun Lähi-idässä sotavaunuissa pyörien väli oli 1,54–1,80 metriä (noin 1400–1300 eaa.). Pyörien väli vaikuttaa vaunun tasapainoon ja myös vaunun korin leveyteen. Pyörien navat vaativat kumpikin 20 senttimetriä tilaa sekä sisä- että ulkopuolella, jolloin vaunulle jäisi metrin verran tilaa. Siihen tilaan voisi sopia kaksi miestä, mitä pidetään minimivaatimuksena. Sellaiset vaunut, joiden pyörien väli alittaa 1,4 metriä, on määritelty paraati- tai kulkuvaunuiksi, sillä niihin mahtui vain kuljettaja.[3]

David Anthony kritisoi tulkintaa kirjassaan The Horse, the Wheel, and Language seuraavasti. Aron vaunuja valmistettiin monilla eripituisilla akseleilla, joiden pyörienvälit vaihtelivat 1,2 metristä 1,6 metriin. Vaikka näitä vaunuja ei ole luokiteltu sotavaunuiksi, on niiden kuljettajat haudattu mukanaan paljon aseita. Hän otaksuu, että aron taistelijat liikkuivat yksin tai pareittain ja heidän aseistuksensa oli keihäs tai peitsi, ja lähitaistelussa myös kirves. Hän vakuuttaa, että ohjastaja olisi voinut aja vaunuja sitomalla egyptiläisten tapaan suitset vyötärölleen ja käyttää molempia käsiään muuhun.[3]

Sotavaunuja on tutkijoiden mukaan käytetty kolmesta syystä. Ensimmäiset sotavaunut olivat riittävän nopeita, jotta niillä voitiin hyökätä kauempaa suoraan taistelun keskelle. Hevosilla on voitu aiheuttaa sekasortoa ja niillä voitiin kaataa taistelijoita kumoon ajamalla näitä päin. Vaunuista on myös heitetty keihäitä molemmille sivustoille jalkaväkeä vastaan. On myös merkkejä peitsien käytöstä. Monet sintaštalaiset haudat sisältävät heittokeihäisen piikivisiä kärkiä ja joskus peitsen holkkikiinnitteisten pronssisia kärkiä. Kolmas tapa käyttää sotavaunuja oli ampua vaunuista nuolia jousella. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että keihäitä tai peitseä voidaan käyttää 1–2 henkilön vaunuissa. Jousella ampuminen olisi aina vaatinut kuljettajan lisäksi 1–2 henkilöä. Siksi varhaiset vaunut ovat ilmeisesti olleet vahvarakenteisia ja lyhytakselisia keihästysvaunuja, kun taas nuoremmat vaunut olivat pitkäakselisia jousivaunuja. Niillä on ilmeisesti tehty myös vauhdikkaita käännöksiä, mitä ei aron vaunuilla pystytty vielä tekemään, sillä ne saattoivat kaatua.[8]

KalmistolöydötMuokkaa

Sintaštalaisissa ja petrovkalaisissa sotavaunuhautauksissa oli joitakin yhteisiä piirteitä. Haudat oli kaivettu maan alle salvotuilla hirsillä tuettuun kammioon, joka oli sitten peitetty hirsillä, kivillä ja maalla. Haudan päälle oli myös voitu kasata hautakumpu, joita kutsutaan Venäjällä kurgaaneiksi. Sotavaunut oli laskettu haudan pohjalle seisomaan pyörilleen. Joskus pyörät oli kaivettu maahan, jolloin niiden puuosista on jäänyt maahan tunnistettavat likajäljet lahonneista puuosista. Hautaan oli myös uhrattu kaksi rattaita vetävää hevosta. Joskus haudassa oli hevosten koko luuranko, mutta yleistä oli myös vain tiettyjen osien sijoittaminen hautaan. Silloin hevosen pää oli irrotettu kehosta ja jalat on katkaistu polvista, ja jalat oli laitettu siistiin pinoon pään viereen. Vaunujen ajaja, jonka haudasta on todennäköisesti ollut kyse, löytyi kaivauksissa makaamassa rattaiden edessä. Häneltä löytyi aina monipuolinen aseistus. Niihin kuuluivat osa seuraavista aseista: pronssitikari, pronssikirves, pitkä jousi ja nuolia, raskas heittokeihäs tai peitsi, sekä kevyempiä keihäitä. Haudasta löytyi säännönmukaisesti myös hevosten suitset, joista löytyivät kuolainten luiset poskilevyt, joiden sisäpinnassa on poskien ihoon painautuvat nystyrät ja jossa oli reiät kuolainten puruosille. Sotavaunut olivat kokonaan puuta, joten ne ovat lahonneet kokonaan. Eräät vaunut ovat säilyneet osittain, mutta yleensä puuosista on jäänyt jäljelle vain mustat likamaajäljet, joista voidaan päätellä joitakin sotavaunujen ominaisuuksia. Toisinaan vaunut ovat kadonneet kokonaan, mutta silloin ei enää puhuta sotavaunuhautauksesta. Osa tutkijoista epäilee, että edellä mainittujen suitsien poskilevyt ovat silloin ainoa vihje muinaisesta sotavaunuhautauksesta.[1]

Tunnettuja sotavaunuhautauksiaMuokkaa

Tutkijat kiistelevät sintaštalaisten sotavaunuhautojen lukumäärästä. Vaunuista on yleensä jäljellä vain pyörien jättämät likajäljet, joiden tunnistettavuus vaihtelee suuresti. Varovaisimmat tutkijat hyväksyvät 16 varmaa sotavaunuhautausta yhdeksässä sintaštalaisessa ja petrovkalaisessa kalmistossa, sillä niissä on selvästi tunnistettavat pyörien jättämät likamaajäljet. Petrovkan kulttuuri oli samanaikainen varhaisemman Sintaštan kulttuurin kanssa ja sen vaikutusalue sijaitsi heistä itäänpäin (noin 1900–1750 eaa.). Mahdollisia sotavaunuhautauksia tunnetaan myös Potapovkan kulttuurista Samarajoen laaksosta. Luottavaisemmat tutkijat laskevat lukumäärään mukaan myös ne hautaukset, joista löytyy vain pyörille tehdyt pienet kuopat. Nämä tapaukset lisäävät lukumäärää viidellä, mutta jos myös edellä mainitut suitsien poskilevyt hyväksytään mukaan, ei kokonaislukumäärästä ole enää koottua tietoa.[3][12]

Sotavaunuhautauksia on löytynyt Sintaštan mogilasta seitsemän (käytetään lyhennettä SM, katso alla). Niissä vaunujen pyörävälit olivat 1,4–1,6 metriä (haudat SM-4 ja SM-28) ja 1,2–1,3 metriä (SM-5, SM-12 ja SM-19). Kalmistosta Kammenyi Ambar 5 on löydetty kaksi vaunua (pyörävälit 1,4–1,6 metriä) haudoista 6 ja 8, Krivoje Ozerosta kaksi (hauta 1 ja toinen hauta, pyörävälit 1,2–1,3 metriä), kalmiston Solntse-2 kurgaaneista 4/1, 5/2 ja 11/2, sekä Vetljankan kurgaanista 14/6. Pohjois-Kazakstanissa on Ulyubayn kalmistoissa Kenesin kurgaanissa 3/5 ja Berlik-2 kurgaanissa 2/1 ja 10. Keski-Kazakstanissa Satanin kalmiston kurgaanista 1. Satanissa on pyörien välimatka 1,2–1,45 metriä ja pyörän halkaisija 1,0–1,2 metriä. Petrovkan kulttuurin hautaus Berlykistä tunnetaan kaksi (pyörävälit 1,4–1,6 metriä) sotavaunuhautaa.[3][5]

Sintašta mogilaMuokkaa

Sintašta mogila (SM) on Sintastan asuinpaikalla sijaitseva tasaisen maan kalmisto, josta on tutkittu 40 hautausta. Tutkitut haudat ovat olleet maanalaisia hautakammioita, jotka on rakennettu salvotuista hirsistä ja hauta on katettu hirsikatolla, kivillä ja maa-aineksella. Kalmiston hautakammioissa on ollut runsaasti hauta-antimia ja ne ovat antaneet tutkijoille paljon tietoa sintaštalaisten käsityötaidoista. Erityisen kiinnostavia ovat olleet sotavaunujen jäännökset. Niitä tunnetään täältä seitsemän, mutta ne ovat maatuneet lähes jäljettömiin. Puuosien jättämien likajälkien avulla on niistä kuitenkin voitu kertoa jotain.[13]

Kussakin sotavaunuhaudassa on ollut vain yksi vaunu. Sotavaunuhaudat ovat SM-4 (hauta numero 4), SM-5, SM-12, SM-16, SM-19, SM-28 ja SM-30. Näitä hautauksia pidetään yleisesti vaununkuljettajien hautauksina. Hautakammiossa onkin yleensä löytynyt vaunun kuljettajaksi tulkittu tai kuljettajiksi tulkittuja henkilöitä ja vaunujen kaksi hevosta, jotka sijoitettiin haudassa vaunujen etuosan sivuille.[13]

Kirjallisuudessa tunnetuin hautaus on SM-30, jota käytetään monissa yhteyksissä esimerkkihautana. Hautakammio on ollut 1,8 metriä leveä ja 2,8 metriä pitkä. Hautakammiossa on ollut kerroksia eli alimmainen vaunullinen osasto olisi peitetty puisen lattian alle, johon vainajan jäännökset ja välineet oli sijoitettu. Välikerroksesta on todisteena lattiasta löytyneet kannatintolppien jäänteet sekä välikerroksen romahtamisesta syntyneet jäljet. Hautakammion syvyyttä oli voitu vähentää siten, että sotavaunujen pyörät oli haudattu kahteen kapeaan kaivantoon. Itse vaunuista ei ole jäänyt jäljelle muuta kuin likamaajäljet. Niistä voitiin rekonstruoida pyörien alaosat ja päätellä pyörien halkaisijaksi noin metrin. Metallinauloja ei ollut käytetty ja puupyörät oli valmistettu ainoastaan puuosista ja ne oli koottu joko luu- tai puunauloilla. Tutkijat ovat yksimielisiä, että sintaštalaisten puusepäntaidot olivat aikansa huipputasoa, sillä pyörien on täytynyt kestää vauhdikasta rymistelyä aron epätasaisella alustalla. Vaunun pyörien välinen etäisyys oli ollut 1,1–1,2 metriä, mikä on ollut varsin tavallinen mitta.[13][3]

Haudasta löytyi ilmeisesti vaunuja vetäneet hevoset. Molempien hevosten pääkallo ja polvista katkaistut jalat makasivat haudan kummassakin etunurkassa siistissä pinossa. Vaununkuljettajan luut sijaitsivat haudan etuosan keskellä oudossa kasassa. Ilmeisesti tämän vuoksi tutkijat ovat sijoittaneet vainajan rekonstruktiossa ylempään osastoon, josta luut ovat myöhemmin pudonneet lattiaan lahonneesta reiästä alakertaan yhdeksi kasaksi. Vainajan aseistukseen kuului 11 piikiven kärkeä, joista 10 kuului jousen nuolille ja yksi mahdollisesti heittokeihääseen. Mukana oli myös pronssinen keihäänkärki, jonka pituus oli 20 senttimetriä. Se on kuulunut raskaaseen heittokeihääseen tai peitseen. Sen holkki on tehnyt kärjen kiinnityksestä niin vahvan, että käyttö peitsenä on ollut turvallista ja tehokasta. Pronssitikarin lisäksi haudasta löytyi molempien hevosten suitsien poskilevyt, jotka ovat sintaštalaista tyyppiä.[13][3]

Hauta SM-5 on kuuden henkilön yhteishautaus. Heistä kolme olivat miehiä, kaksi naisia ja yksi teini-ikäinen henkilö. Hautaukseen oli uhrattu mukaan kahdeksan hevosta, joiden kallot ja katkaistut jalat on koottu erillisiin kasoihin. Sotavaunun pyörien vanteista ja puolista oli jäänyt likamaajäljet haudan takaosaan. Aseita löytyi pronssitikari, pronssiveitsi, 20 piikivestä valmistettua kärkeä ja neljä suitsien poskilevyä.[1]

Haudassa SM-19 oli mies ja hänen mukaansa uhratut neljän hevosen luut. Haudassa näkyi myös pyöristä jääneet likamaatahrat.[1]

Haudassa SM-28 makasi kahden miehen luut. Hauta oli kaivettaessa ryöstetty, ja jäljellä oli vain kahden hevosen luut ja likamaajäljet kahdesta sotavaunun pyörästä.[1]

Haudasta SM-30 ei ole ajoituksia, mutta muista haudoista on: 1740–1520 eaa. (hauta SM-5), 2200–1650 eea. (SM-19) ja 2400–1970 eaa. (SM-28). Ajoitukset heittelehtivät paljon, mutta ne on hyväksytty sellaisenaan.[14]

Krivoje OzeroMuokkaa

Krivojen Ozero on järvi, jonka rannalla sijaitsee sintastalainen kalmistoalue, jossa on monia kurgaaneja. Kurgaanin 9 alla haudassa 1 oli miesvainajan jäännökset. Miehen ikä oli hänen kuollessaan ollut noin 50 vuotta. Hänet haudattiin yhdessä sotavaunujen ja kahden hevosenkallon kanssa. Sotavaunuista oli jäänyt tavallista enemmän likamaajälkiä maahan. Tutkijat ovat voineet nähdä jäljet vaunun alaosasta, akselista, molempien pyörien alaosista, puolista ja akselin toisesta navasta. Hautaan oli laskettu mukaan pronssitikari, taltta, kaksi piikivikärkeä ja neljä suitsien poskilevyä.[1]

Utyovkan kalmisto VIMuokkaa

Utyovkan kalmisto VI sijaitsee Samarajoen keskijuoksulla ja se liitetään Potapovkan kulttuuriin. Sen kalmistoalueelta tunnetaan kurgaanista 6 kaksi sotavaunuhautausta. Haudassa 4 löydettiin kaksi vainajaa, joista mies oli ollut alle 45-vuotias ja teini-ikäinen henkilö 14–15-vuotias. Heidän mukaansa oli haudattu sotavaunu ja kaksi hevosta. Haudan antimet oli aseteltu sotavaunun lavetin päälle ja vaunusta löydettiin myös kahdesta pyörästä maahan jääneet likamaajäljet. Hauta-antina olivat pronssitikari, taltta ja 9 piikivestä valmistettua nuolen- tai keihäänkärkeä sekä suitsista jääneet neljä poskilevyä.[1]

Haudassa 6 makasi miesvainaja, jolla oli ollut ikää 35–45 vuotta. Haudassa oli myös kaksi hevosenkalloa. Nämä makasivat sotavaunujen lavetin päällä. Haudasta löytyi myös suitsien kolme poskilevyä, pronssitikari, pronssitaltta, pronssitaltta holkilla ja viisi piikivestä valmistettua kärkeä. Jelena Kuzmina mainitsee taltat kertoessaan, että haudoissa on usein ollut sekä puusepän että pronssinvalajan työvälineitä.[1][15]

Sotavaunujen ajoituksiaMuokkaa

Haudoista, joista sotavaunujen jäännöksiä tunnetaan, on saatu uusia radiohiiliajoituksia, ja ne kuuluvat Sintaštan tai Potapovkan kulttuuripiiriin. Sintaštalaisista haudoista on kolme ajoitusta: 1740–1520 eaa. (SM-5), 2200–1650 eaa. (SM-19) ja 2400–1970 eaa. (SM-28), kalmistosta Kammenyi Ambar 5 on yksi ajoitus: 1950–1770 eaa. (kalmisto 2, hauta 8) ja Krivoje Ozerosta yksi: 2270–2030 eaa. (kalmisto 9, hauta 1). Myös Potapovkan kulttuurin sotavaunuhautoja on ajoitettu kolme. Monista haudoista molemmissa kulttuureissa on löytynyt suitsien poskilevyjä, joissa on sisäpuolella terävät nystyrät. Näiden todistusvoima sotavaunuista on heikko, mutta ne viittaavat hevosten voimakkaaseen ohjastuksen tarpeeseen.[14][3]

LähteetMuokkaa

  • Anthony, David W.: The Horse, the Wheel, and Language: How Bronze-Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World. Princeton University Press, 2007/2009. ISBN 978-0-691-14818-2. (archive.org) (viitattu 28.9.2018). (englanniksi)
  • Pinheiro, Elias Manuel Morgado: The Origin and Spread of the Wae Chariot. opinnäytetyö. Lissabon, Portugali: Universidade Nova de Lisboa, 2010. academia.edu (PDF) (viitattu 10.10.2018). (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Kuznetsov, P. F.: The emergence of Bronze Age chariots in eastern Europe. Antiquity, 2006, 80. vsk, nro 309, s. 638–645. academia.edu Viitattu 13.10.2018. (englanniksi)
  2. a b Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 5–9
  3. a b c d e f g h i j Anthony, David: The Horse, the Wheel, and Language, 2007, s. 393–405
  4. Krause, Rüdiger: Innovationen vor 4000 Jahren in der Eurasischen Steppe 2012. Goethe-Universität. Viitattu 7.10.2018. (saksaksi)
  5. a b c d e f g Kuzmina, Jelena: The Origin of the Indo-Iranians, 2007, s. 109–115
  6. a b Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 77–80
  7. Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 1–4
  8. a b c Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 10–25
  9. a b Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 26–37
  10. Pinheiro, Elias: The Origin and Spread of the War Chariot, 2010, s. 38–55
  11. Anthony, David W. & Brown, Dorcas R.: The Secondary Products Revolution, Horse-Riding, and Mounted Warfare (PDF) (DOI: 10.1007/s10963-011-9051-9) Journal of World Prehist. 2011. 10.1007/s10963-011-9051-9. Viitattu 12.10.2018. (englanniksi)
  12. Anthony, David: The Sintashta Genesis: the roles of climate change, warfare, and long-distance trade, s. 47–73. kirjasta "Social Complexity in Prehistoric Eurasia - Monuments, Metals and Mobility", luku 4. Cambridge University Press, 2009. ISBN 978-0-521-51712-6. (academic.edu) (PDF) (viitattu 30.9.2018). (englanniksi)
  13. a b c d Anthony, David: The Horse, the Wheel, and Language, 2007, s. 371–375
  14. a b Anthony, David: The Horse, the Wheel, and Language, 2007, s. 375–385
  15. Kuzmina, Jelena: The Origin of the Indo-Iranians, 2007, s. 99

Aiheesta muuallaMuokkaa