Sinfonia nro 2 (Sibelius)

Jean Sibeliuksen sinfonia nro 2 D-duuri op. 43 on vuonna 1902 valmistunut orkesterisävellys. Teoksen kantaesitys oli 8. maaliskuuta 1902 Sibeliuksen itsensä johtamana ja Helsingin kaupunginorkesterin soittamana. Sibelius teki sinfoniaan joitain tarkistuksia, ja uusi versio esitettiin ensimmäisen kerran Tukholmassa Armas Järnefeltin johdolla 10. marraskuuta vuonna 1903.

Sinfonian partituurin ensimmäinen sivu kriittisestä kokonaisjulkaisusta.

Toinen sinfonia on Sibeliuksen sinfonioista soitetuin ja levytetyin. Teokseen ovat jättäneet jälkensä Sibeliuksen Italian-matkat 1901. Sinfonian kantaesitys oli todellinen riemuvoitto,[1] sillä teoksen valoisa luonnonläheisyys ja suurieleinen paatos tehosivat helmikuun manifestin järkyttämään kansakuntaan. Kapellimestari Robert Kajanus esitti sinfonialle jopa summittaisen isänmaallisen ohjelman, mutta Sibelius sanoutui jyrkästi irti kaikista sinfonioihinsa liitetyistä ulkomusiikillisista tulkinnoista. Isänmaallisista ja subjektiivisista tuntemuksista huolimatta toisessa sinfoniassa Sibeliuksen tuleva klassinen suuntaus on jo selvästi idullaan.

Toinen sinfonia on omistettu Sibeliuksen ystävälle Axel Carpelanille.

Teoksen osat muokkaa

  1. Allegretto – Poco allegro – Tranquillo, ma poco a poco ravvivando il tempo all'allegro – Poco largamente – Tempo I – Poco allegro
  2. Tempo andante, ma rubato – Poco allegro – Molto largamente – Andante sostenuto – Andante con moto ed energico – Allegro – Poco largamente – Molto largamente – Andante sostenuto – Andante con moto ed energico – Andante – Pesante
  3. Vivacissimo – Lento e soave – Tempo primo – Lento e soave – (attacca)
  4. Finale: Allegro moderato – Moderato assai – Meno moderato e poco a poco ravvivando il tempo – Tempo I – Largamente e pesante – Poco largamente – Molto largamente.

Ensimmäisessä osassa (Allegretto) pastoraalisen lempeät ja näitä intohimoisemmat jaksot vuorottelevat. Toinen osa on synkeä ja fantasiamainen sävelkuvaus, joka Sibeliuksen mielessä assosioitui maailmankirjallisuuteen, Don Juanin ja Kivisen vieraan kohtaamiseen. Fis-duuri-taitteessa esiintyy kuuluisa Christus-aihe. Scherzo-osa (Vivacissimo) alkaa beethovenmaisen energisenä allegromusiikkina. Hitaassa Ges-duuri-triossa kuullaan oboen soittama sulokas ja pitkälinjainen melodia, joka alkaa peräti yhdeksän kertaa toistuvalla b-sävelellä. Scherzo on yksi Sibeliuksen tuotannon vitaalisimmista saavutuksista. Mahdikas finaali huipentuu pääaiheen riemuitsevaan julistukseen.

Lähteet muokkaa

  1. Tawaststjerna, Erik: Jean Sibelius 2, s. 211–212. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta yhteistyössä tekijän kanssa suomentanut Tuomas Anhava. Helsinki: Otava, 1967.

Aiheesta muualla muokkaa