Siilit

nisäkäsheimo

Siilit (Erinaceidae) on nisäkäsheimo, joka kuuluu molekyylitutkimusten perusteella monofyleettiseen Eulipotyphla-lahkoon. Siilien heimo puolestaan on jaettu kahteen alaheimoon, varsinaisiin siileihin ja rottasiileihin. Heimossa on kaikkiaan 24 lajia, ja niitä elää Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa monenlaisissa elinympäristöstä. Varsinaisilla siileillä on piikikäs selkä ja kyljet, kun taas rottasiileillä on pehmeä karvapeite. Kummankin alaheimon lajeilla on pitkänomainen kuono.

Siilit
Siili (Erinaceus europaeus)
Siili (Erinaceus europaeus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Eulipotyphla
Waddel et al., 1999
Heimo: Siilit
Erinaceidae
G. Fischer, 1814
Alaheimot [1]
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Siilit Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Siilit Commonsissa

Siilit käyttävät ravinnokseen pääasiallisesti selkärangattomia eläimiä, vaikka ne ovatkin tarvittaessa kaikkiruokaisia. Siilit ovat yöeläimiä, ja ne liikkuvat yksinään. Naaras vastaa yksin poikasten kasvatuksesta, ja pesueeseen kuuluu 2–5 poikasta.

Luokitus ja evoluutioMuokkaa

Siilien heimo sai alkunsa Pohjois-Amerikasta paleoseenikaudella noin 60 miljoonaa vuotta sitten. Amerikkalaiset siilit kuolivat sukupuuttoon noin 5 miljoonaa vuotta sitten, mutta sitä ennen siilit olivat jo levittäytyneet Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.[2]

Siilien heimoon kuuluu nykyään kaksi alaheimoa, varsinaiset siilit ja rottasiilit. Heimoon kuuluu myös kolme sukupuuttoon kuollutta alaheimoa.[3]

Siilit on luokiteltu molekyylitutkimusten perusteella monofyleettiseen Eulipotyphla-lahkoon.[4][5] Aiemmin ne luettiin kuuluvaksi hyönteissyöjiin (Insectivora)[6], jonka jälkeen se erotettiin omaan Erinaceomorpha-lahkoonsa.[1]

Ulkonäkö ja kokoMuokkaa

 
Kerälle käpertynyt välimerensiili (Atelerix algirus)
 
Täytetty pikkurottasiili.

Siilit ovat pienikokoisia nisäkkäitä, ja niiden koko vaihtelee hiiren ja pienen jäniksen välillä.[7] Varsinaisten siilien alaheimon eläimillä turkki on selkäpuolella ja kyljissä muodostunut ohuista piikeistä. Rottasiilillä puolestaan on pehmeä turkki. Väritys vaihtelee lajeittain, mutta turkin väri on yleensä kellertävän tai harmahtavan ruskeasta mustaan.[2]

Siililajeilla on huomattavan erilaisia kallon muotoja, pitkästä ja kapeasta lyhyeen ja leveään. Aivokoppa on pieni. Kuono on pitkänomainen ja häntä karvainen ja vaihtelevan pituinen. Jaloissa on pääosin viisi varvasta, mutta joillain afrikansiileillä puuttuu isovarvas tai se on surkastunut.[2]

Levinneisyys ja elinympäristöMuokkaa

Siiliä elää Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Varsinaisten siilien ja rottasiilien levinneisyysalueet ovat kuitenkin pääosin eriytynyt toisistaan. Varsinaisia siilejä tavataan laajalla alueella Euraasiassa ja Afrikassa, kun rottasiilejä vain kaakkoisessa Aasiassa. Amurinsiili on ainoa varsinaisista siileistä, joiden esiintymisalue ulottuu Kiinassa rottasiilien alueelle.[2] Suomessa on toistaiseksi tavattu vain tavallista siiliä, mutta Erinaceus roumanicus on levinnyt jo Viroon ja saattaa tulevaisuudessa laajentaa elinaluettaan Suomenlahden pohjoispuolellekin.[8]

Siiliä tavataan monenlaisissa elinympäristöissä. Tärkeimmät rajoittavat tekijät ovat sopivien turvapaikkojen saatavuus ja ruoan riittävyys. Rottasiilejä tavataan pääosin kosteissa metsissä, mutta varsinaisia siilejä elää metsistä kiviaavikoille, puistoihin ja alppiniityille.[2]

KäyttäytyminenMuokkaa

Suurin osa siileistä on yöeläimiä, mutta isorottasiili ja pikkurottasiili voivat etsiä ruokaa myös päivisin. Kaikki hyvintunnetut lajit ovat aikuisina yksineläjiä ja jossain määrin territoriaalisia, vaikka tappelut ovat suhteellisen harvinaisia.[2]

Hajut ovat erityisen tärkeitä rottasiileille, joista monet erittävät voimakasta myskiä. Kuulo on myös herkkä, mutta siilien näkö ei ole erityisen hyvä. Hajuaistiin saattaa liittyä myös siileille ominainen tapa syljettää. Kaikki varsinaisista siileistä syljettävät, ja tämän käyttäytymisen aiheuttaa ilmeisesti voimakastuoksuinen kasvi tai kemikaali. Sen syytä ei varsinaisesti tiedetä, mutta sen aikana siili erittää sylkeä ja levittää sitä turkkiinsa kielen ja nopeiden pään liikkeiden avulla.[2]

Varsinaiset siilit puolustautuvat menemällä kerälle, jolloin siilistä muodustuu piikikäs pallo. Rottasiilit ovat puolestaan huomattavasti arempia eläimiä, sillä niillä ei ole samanlaista tapaa suojautua. Suurin osa siililajeista selviytyy huonosta säästä ja kausiluonteisesta ruokapulasta menemällä talvihorrokseen talvella, tai kesähorrokseen lämpimien seutujen kuivalla kaudella. Siilin horros voi kestää kylmillä alueilla jopa 6–7 kuukautta.[2]

Siilien ruokavalio koostuu pääosin selkärangattomista, kuten hyönteisistä, madoista, hämähäkeistä ja nilviäisistä. Siilit ovat kuitenkin kaikkiruokaisia, joten ne voivat syödä myös liskoja, sammakkoeläimiä, lintujen munia ja jopa pieniä nisäkkäitä sekä hedelmiä, siemeniä ja sieniä. Siilit etsivät ruokansa öisin ja syövät yleensä heti paikanpäällä. Intianaavikkosiilin tiedetään kuitenkin piilottavan ylimääräisen ravinnon pesäänsä.[2]

Poikueeseen kuuluu keskimäärin 2–5 poikasta. Raskausaika kestää 30–40 päivää, ja poikaset ovat syntyessään sokeita, avuttomia ja käytännössä karvattomia. Varsinaisten siilien piikit alkavat kasvaa yleensä ensimmäisen elinviikon aikana. Imetysaika kestää 5–7 viikkoa, ja naaraat hoitavat poikaset yksinänsä. Koirailla ei ole roolia kasvatuksessa.[2]

Alaheimot, suvut ja lajitMuokkaa

Siilien heimoon kuuluu Mammal Species of the World -teoksen ja ITIS-tietokannan mukaan 10 sukua, joissa on kaikkiaan 24 lajia.[1][9][10][11]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Erinaceidae Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 29.8.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j Gymnures and Hedgehogs (Erinaceidae). Grzimek’s Animal Life Encyclopedia.
  3. Bannikova ym: Contrasting evolutionary history of hedgehogs and gymnures (Mammalia: Erinaceomorpha) as inferred from a multigene study. Biological Journal of the Linnean Society, 2014, 112. vsk, nro 3, s. 499–519. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 21.6.2020. (englanniksi)
  4. Beck, Robin MD; Bininda-Emonds, Olaf RP; Cardillo, Marcel; Liu, Fu-Guo Robert & Purvis, Andy (2006) A higher-level MRP supertree of placental mammals. BMC Evolutionary Biology, Vol. 6.
  5. Douady, Christophe J.; Chatelier, Pascale I.; Madsen, Ole; de Jong, Wilfried W.; Catzeflis, Francois; Springer, Mark S. & Stanhope, Michael J. (2002) Molecular phylogenetic evidence confirming the Eulipotyphla concept and in support of hedgehogs as the sister group to shrews. Molecular Phylogenetics and Evolution, Vol. 25, Issue 1, s. 200-209.
  6. Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 13.6.2010. (Artikkelin viitteettömien suomenkielisten nimien lähde; luokittelu vuodelta 1993; uudet nimet vahvistamattomia ehdotuksia)
  7. Ciszek, D. and P. Myers: Erinaceidae Animal Diversity Web. 2000. Regents of the University of Michigan. Viitattu 21.6.2020. (englanniksi)
  8. a b Virolle uusi siililaji. Suomen Luonto, 1989, 48. vsk, nro 2, s. 37. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  9. Erinaceidae Integrated Taxonomic Information System. Viitattu 23.6.2020. (englanniksi)
  10. Wilson & Reeder's Mammal Species of the World, 3rd edition: Preface (englanniksi) Luettu 29.8.2011
  11. Suomenkieliset nimet Laji.fi-palvelusta ellei toisin mainita.
  12. a b c d Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 310, 454. (Englanninkielinen alkuteos The Encyclopedia of Mammals 2, sarjassa World of animals). Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.