Semipelagiolaisuus

Semipelagiolaisuus on pelagiolaisuudesta 400-luvulla kehittynyt suuntaus, joka pyrki konsensukseen Pelagiuksen sekä Augustinuksen näkemyksien kanssa. Pelagiolaisuuteen liittyy näkemys ihmisen pelastumisesta omin teoin noudattamalla Jumalan lain käskyjä vapaasta tahdostaan sekä käsitys ihmisen kyvystä omin voimin lähestyä Jumalaa ja hakeutua pelastukseen. Semipelagiolaisuus sen sijaan kyllä myöntää ihmisen kykenevän itse lähestymään Jumalaa ja voivan omilla teoillaan ansaita pelastumisensa alkupuoli, mutta katsoo ihmisen tekojen jäävän vajaaksi, ja siksi Jumala tekee loput ihmisten pelastuksen mitan täyttämiseksi. Uskon alku lähtee ihmisestä, Jumala täydentää loput. Semipelagiolaisen näkemyksen mukaan Jumala herättää ensin ihmisessä halun lähestyä luojaansa, jonka jälkeen ihminen omin toimin tekee työtä pelastuakseen. Pelastus siis riippuu sekä Jumalan että ihmisen toimista eli on synergistä.

Katolisessa kirkossa

Katolinen kirkko julisti semipelagiolaisuuden harhaopiksi Orangen kirkolliskokouksessa 529. Se ei kuitenkaan torjunut semipelagiolaisten kanssa yhteistä perisyntikäsitystä, jonka mukaan perisynti ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila; tämä käsitys oli muodollisesti hyväksytty jo vuonna 439 Efeson synodissa. Keskiajalla katolinen kirkko kuitenkin vähitellen omaksui käsityksen pelastuksesta Jumalan ja ihmisen yhteistyönä. Niinpä semipelagiolaisuus nousi uudelleen esiin reformaation myötä luterilaisuuden ja ennen kaikkea kalvinismin omaksuman jyrkän, alun perin Augustinuksen muotoileman predestinaatiokäsityksen takia; katolinen kirkko hylkäsi Trenton kirkolliskokouksen myötä tämän opin.