Sarkaoja
Sarkaoja on peltolohkon sisällä kulkeva avo-oja tai vesivako, jonka tarkoituksena on kuljettaa pellon pintavesi peltolohkoa ympäröivään piiriojaan. Peltolohkolla kulkevia yhdensuuntaisia avo-ojia kutsutaan sarkaojitetuksi pelloksi, jossa ojien välinen pellonosuus on sarka. Sarkaojan päässä on päiste, jonka kautta voidaan työkoneilla siirtyä saralta toiselle.
Sarkaojan syvyys riippuu maalajista, mutta Suomessa se on keskimäärin 32–42 cm. Avo-ojat ovat noin 10–25 metrin välein riippuen maalajista ja pinnanmuodosta. Sarkaojan leveys on Suomessa keskimäärin 80 cm ja ojasta johtuva hukkaleveys 132 cm, jota ei voi viljellä. Sarat pyritään muotoilemaan kuperiksi, jotta vesi valuisi pellonpinnalta sarkaojaan. Sarkaojien pituus oli keskimäärin koko maassa 123 metriä.[1]
Peltolohkojen jakaminen avo-ojitettuihin sarkoihin yleistyi Suomessa varsin nopeasti Suomen Talousseuran neuvonnan ansiosta 1800-luvun alkupuolella. Peltojen sarkaojittamisesta maksettiin myös palkkioita. Sarkaojien haitoista viljelyn kannalta oltiin myös tietosia 1800-luvulla. Sarkaojitus yleistyi Suomessa erityisesti peltojen pienikuvioisuudesta ja hajanaisuudesta sekä viljelmien pienuudesta johtuen. Tästä syntyi suomalaiselle peltomaisemalle ominainen piirre, joka eroaa monista muista maatalousmaista.[1]
Sarkaojitus aiheuttaa monenlaisia ongelmia varsinkin nykyaikaiselle koneelliselle viljelylle. Huolimattomasti tehty kyntö siirtää vesivaon keskelle päin peltosarkaa, jolloin vesi jää seisomaan vaon pohjaan, eikä kulkeudu ojaan. Pellolla olevat avo-ojat supistavat peltolohkon viljelyalaa 7–16 %. Sarkaojia joudutaan puhdistusperkaamaan oja-auralla 7–10 vuoden välein, josta aiheutuu ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia. Ojanpenkkoja joudutaan myös pyöristämään vuosittain pellonpinnan kuivumisen varmistamiseksi.[1]
Entisaikaan sarkaojat on kaivettu joko lapiolla tai vedetty hevosvetoisella oja-auralla. Koneellistumisen myötä ojien puhdistuksessa siirryttiin traktorivetoisiin oja-auroihin. Nykyään salaojitus on korvannut sarkaojat lähes täysin. Sarkaojat laskevat vetensä ympäröiviin piiriojiin ja niistä edelleen valtaojiin ja vesistöihin.[1]
Myönteisenä puolena sarkaojilla on ollut, että ne lisäävät luonnon monimuotoisuutta viljely-ympäristössä. Avo-ojitus taas voi lisätä huuhtoutumista, johon kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa eri tavoin.[2][3]
Lähteet muokkaa
Taneli Juusela: ”Paikallisojitus”, Maanviljelijän tietokirja 1, s. 98–110. WSOY, 1963.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d Maanviljelijän tietokirja 1, s. 98-110. , 1963.
- ↑ https://core.ac.uk/download/pdf/14926534.pdf
- ↑ http://www.aaltojenalla.fi/cgi-bin/bsbw/search.cgi?loc=1&9=9&lang=fin&file=Ihminen&mark=&tm=universal_1&tm_d=content_1&menu=menu4
Kirjallisuutta muokkaa
Lukemisia maamiehille. , 1849.