Rutenoseeni
Rutenoseeni eli bis(syklopentadienyyli)rutenium(II) (C10H10Ru) on metalloseeneihin kuuluva ruteniumin organometalliyhdiste. Yhdistettä on tutkittu käytettäväksi polymerointikatalyyttinä.
| Rutenoseeni | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | Bis(η5-syklopentadienyyli)rutenium(II) |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES | [CH-]1C=CC=C1.[CH-]1C=CC=C1.[Ru+2][1] |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | C10H10Ru |
| Moolimassa | 231,25 g/mol |
| Sulamispiste | 199 °C[2] |
| Kiehumispiste | 276 °C[3] |
| Tiheys | 1,86 g/cm3 |
Ominaisuudet
muokkaaRutenoseeni on monille metalloseeneille tyypillisesti niin kutsuttu sandwich-yhdiste, jossa metalli-ioni on kahden syklopentadienyyliligandin välissä. Rakenne muistuttaa ferroseenin rakennetta, mutta ferroseenista poiketen rutenoseenin ligandien konformaatio on kohdakkainen. Huoneenlämpötilassa yhdiste on vaaleankeltaista kiteistä ainetta ja on suhteellisen stabiili ilman vaikutuksille.[2][4] Ferroseenin tavoin rutenoseeni kykenee reagoimaan elektrofiilisella aromaattisella substituutiolla[4], mutta ei ole aivan yhtä reaktiivinen. Sen sijaan organolitiumyhdisteiden kanssa se reagoi vaihtaen vetyatomin litiumatomiin ferroseenia nopeammin ja muodostuva tuote on nukleofiilinen.[5] Rutenoseenin hapettuminen poikkeaa ferroseenin hapettumisesta siten, että hapettumisreaktiossa muodostuu yleensä dimeerinen dikationi eikä monokationia kuten ferroseenin hapettuessa. Eräissä heikosti koordinoituvissa elektrolyyteissä voidaan saada aikaan hapettuminen monokationiksi.[2][6] Yhdiste liukenee orgaanisiin liuottimiin[7].
Valmistus
muokkaaEnsimmäisen kerran rutenoseenia valmisti Geoffrey Wilkinson vuonna 1952[7]. Rutenoseenia voidaan valmistaa ruteniumkloridin ja syklopentadienyylinatriumin välisellä reaktiolla. Liuottimena käytetään tetrahydrofuraania ja tuote puhdistetaan sublimoimalla.[8]
Rutenoseenia on tutkittu käytettäväksi polymeerien valmistuksessa fotoinitiaattorina.[9]
Lähteet
muokkaa- ↑ Ruthenocene – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 13.7.2016.
- ↑ a b c N. N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 1109. (2nd Edition) Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4 (englanniksi)
- ↑ Carl L. Yaws: The Yaws Handbook of Physical Properties for Hydrocarbons and Chemicals, s. 280. Gulf Professional Publishing, 2015. ISBN 0128011467 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.7.2016). (englanniksi)
- ↑ a b Christoph Elsenbroich: Organometallics, s. 494, 500. Wiley-VCH, 2006. ISBN 978-3-527-29390-2 (englanniksi)
- ↑ Marvin D. Rausch, Ernst O. Fischer & Heinrich Grubert: The Aromatic Reactivity of Ferrocene, Ruthenocene and Osmocene. Journal of The American Chemical Society, 1960, 82. vsk, nro 1, s. 76–82. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
- ↑ Jannie C. Swarts, Ayman Nafady, John H. Roudebush, Sabrina Trupia & William E. Geiger: One-Electron Oxidation of Ruthenocene: Reactions of the Ruthenocenium Ion in Gentle Electrolyte Media. Inorganic Chemistry, 2009, 48. vsk, nro 5, s. 2156–2165. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
- ↑ a b Geoffrey Wilkinson: The Preparation and Some Properties of Ruthenocene and Ruthenicinium Salts. Journal of the American Chemical Society, 1952, 74. vsk, nro 23, s. 6146–6147. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
- ↑ Wolfgang A. Herrmann: Synthetic Methods of Organometallic and Inorganic Chemistry, s. 12. Thieme, 1999. ISBN 978-3131030610 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.7.2016). (englanniksi)
- ↑ Cynthia T. Sanderson, Bentley J. Palmer, Alan Morgan, Michael Murphy, Richard A. Dluhy, Todd Mize , I. Jonathan Amster & Charles Kutal: Classical Metallocenes as Photoinitiators for the Anionic Polymerization of an Alkyl 2-Cyanoacrylate. Macromolecules, 2002, 35. vsk, nro 26, s. 9648–9652. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)