Rutenoseeni

kemiallinen yhdiste

Rutenoseeni eli bis(syklopentadienyyli)rutenium(II) (C10H10Ru) on metalloseeneihin kuuluva ruteniumin organometalliyhdiste. Yhdistettä on tutkittu käytettäväksi polymerointikatalyyttinä.

Rutenoseeni
Ruthenocene Eclipsed Conformer Structural Formula.svg
Ruthenocene-from-xtal-3D-balls.png
Tunnisteet
CAS-numero 1287-13-4
IUPAC-nimi Bis(η5-syklopentadienyyli)rutenium(II)
SMILES [CH-]1C=CC=C1.[CH-]1C=CC=C1.[Ru+2][1]
Ominaisuudet
Kemiallinen kaava C10H10Ru
Moolimassa 231,25 g/mol
Tiheys 1,86 g/cm³
Sulamispiste 199 °C[2]
Kiehumispiste 276 °C[3]

OminaisuudetMuokkaa

Rutenoseeni on monille metalloseeneille tyypillisesti niin kutsuttu sandwich-yhdiste, jossa metalli-ioni on kahden syklopentadienyyliligandin välissä. Rakenne muistuttaa ferroseenin rakennetta, mutta ferroseenista poiketen rutenoseenin ligandien konformaatio on kohdakkainen. Huoneenlämpötilassa yhdiste on vaaleankeltaista kiteistä ainetta ja on suhteellisen stabiili ilman vaikutuksille.[2][4] Ferroseenin tavoin rutenoseeni kykenee reagoimaan elektrofiilisella aromaattisella substituutiolla[4], mutta ei ole aivan yhtä reaktiivinen. Sen sijaan organolitiumyhdisteiden kanssa se reagoi vaihtaen vetyatomin litiumatomiin ferroseenia nopeammin ja muodostuva tuote on nukleofiilinen.[5] Rutenoseenin hapettuminen poikkeaa ferroseenin hapettumisesta siten, että hapettumisreaktiossa muodostuu yleensä dimeerinen dikationi eikä monokationia kuten ferroseenin hapettuessa. Eräissä heikosti koordinoituvissa elektrolyyteissä voidaan saada aikaan hapettuminen monokationiksi.[2][6] Yhdiste liukenee orgaanisiin liuottimiin[7].

ValmistusMuokkaa

Ensimmäisen kerran rutenoseenia valmisti Geoffrey Wilkinson vuonna 1952[7]. Rutenoseenia voidaan valmistaa ruteniumkloridin ja syklopentadienyylinatriumin välisellä reaktiolla. Liuottimena käytetään tetrahydrofuraania ja tuote puhdistetaan sublimoimalla.[8]

 

Rutenoseenia on tutkittu käytettäväksi polymeerien valmistuksessa fotoinitiaattorina.[9]

LähteetMuokkaa

  1. Ruthenocene – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 13.7.2016.
  2. a b c N. N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 1109. 2nd Edition. Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4. (englanniksi)
  3. Carl L. Yaws: The Yaws Handbook of Physical Properties for Hydrocarbons and Chemicals, s. 280. Gulf Professional Publishing, 2015. ISBN 0128011467. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.7.2016). (englanniksi)
  4. a b Christoph Elsenbroich: Organometallics, s. 494, 500. Wiley-VCH, 2006. ISBN 978-3-527-29390-2. (englanniksi)
  5. Marvin D. Rausch, Ernst O. Fischer & Heinrich Grubert: The Aromatic Reactivity of Ferrocene, Ruthenocene and Osmocene. Journal of The American Chemical Society, 1960, 82. vsk, nro 1, s. 76–82. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  6. Jannie C. Swarts, Ayman Nafady, John H. Roudebush, Sabrina Trupia & William E. Geiger: One-Electron Oxidation of Ruthenocene: Reactions of the Ruthenocenium Ion in Gentle Electrolyte Media. Inorganic Chemistry, 2009, 48. vsk, nro 5, s. 2156–2165. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  7. a b Geoffrey Wilkinson: The Preparation and Some Properties of Ruthenocene and Ruthenicinium Salts. Journal of the American Chemical Society, 1952, 74. vsk, nro 23, s. 6146–6147. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  8. Wolfgang A. Herrmann: Synthetic Methods of Organometallic and Inorganic Chemistry, s. 12. Thieme, 1999. ISBN 978-3131030610. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.7.2016). (englanniksi)
  9. Cynthia T. Sanderson, Bentley J. Palmer, Alan Morgan, Michael Murphy, Richard A. Dluhy, Todd Mize , I. Jonathan Amster & Charles Kutal: Classical Metallocenes as Photoinitiators for the Anionic Polymerization of an Alkyl 2-Cyanoacrylate. Macromolecules, 2002, 35. vsk, nro 26, s. 9648–9652. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)