Rantaoikeus
Rantaoikeus (saks. Strandrecht) oli rannikon asukkaiden ikivanha käytäntö ottaa haltuunsa rantaan ajautuneet esineet tai haaksirikkoutuneesta laivasta saatavat tavarat. Käytäntö oli yleinen vielä keskiajalla.[1][2] Tavaroiden haltuunotto katsottiin sallituksi, vaikka rikkoutuneen laivan miehistö olisi pelastunut. Pohjoismaissa tällaisen toiminnan kielsi Norjan, Ruotsin, Tanskan ja koko Kalmarin unionin kuningas Kristian II vuonna 1521.[1] Rantaan ajautuneiden tavaroiden haltuunotto-oikeus kannusti myös haaksirikkojen tahalliseen aiheuttamiseen harhauttamalla merenkävijöitä väärillä merkkitulilla. Näistä ihmisistä käytettiin nimitystä rantarosvo.[3]
Merestä löytyvän hylkytavaran talteenotto on alkanut silloin kun laivaliikennekin. Itämeren piirissä varhaiskeskiajalla käytössä ollut germaaninen rantaoikeus salli rannan omistajalle paitsi tavaran talteenoton, myös miehistön haltuunoton orjiksi. Katolinen kirkko piti jo 1100-luvulla tapaa sopimattomana, mutta syrjäseuduilla käytäntö säilyi pitkään, vaikka sitä kutsuttiin laittomaksi rantarosvoudeksi. Kaarle XI:n holhoojahallituksen säätämä merilaki Ruotsin valtakunnalle astui voimaan 1667. Sen Merivahinkokaari (ruots. Siöskade Balken) sisälsi perusteelliset ohjeet toimintaan onnettomuuden jälkeen. Lailla haluttiin suojella laivanvarustajia ja miehistöä rantarosvojen omavaltaiselta toiminnalta. Ruotsiin alkoi syntyä myös järjestäytynyttä pelastustoimintaa, ja 1729 Sukellus- ja pelastusseura (Dykeri- och Bergningssocietet) sai yksinoikeuden onnettomuuslaivojen pelastamiseen koko valtakunnan alueelle. Seuraa tosin kiinnostivat vain rahakkaat haaksirikot, ei niinkään ihmishenkien pelastaminen. Pelastusseura työllisti saaristoissa satoja tilapäisiä työntekijöitä 1700-luvun lopulla, ja sen avulla haaksirikot saatiin valtion valvontaan, vaikka rantarosvousta ei saatukaan kokonaan loppumaan.[4]
Suomessa 1930-luvulla muokkaa
Suomessa 1930-luvulla voimassa olleiden säännösten mukaan rannalle ajautuneen laivan, laivanhylyn, laivan tarvekalujen taikka haaksirikkoisen ja kadotetun tavaran löytäjä oli velvollinen ilmoittamaan löytönsä viranomaiselle pelastuspalkan menettämisen ja rangaistuksen uhalla. Tullihallituksen asiana oli kuuluttaa omistajaa saapumaan hakemaan omansa pois vuoden kuluessa. Jos omistaja tuli, todisti oikeutensa ja maksoi pelastuspalkan, hän sai tavaran itselleen. Ellei omistaja tullut, meni pohjalöytö ja aavassa meressä löydetty tavara pelastajalle, mutta rantautunut merenajo meni valtiolle sitten kun pelastuspalkka ja muut kulut oli lyhennetty.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Otavan iso tietosanakirja. Osa 7, palsta 269, hakusana rantaoikeus. Helsinki: Otava, 1964.
- ↑ Nykysuomen sanakirja. Hakusana rantaoikeus. Helsinki: WSOY, 1951–1961.
- ↑ Aunila, Seija: Merirosvoista ”kuuluisa” Itämeri 10.1.2017. Yleisradio. Viitattu 13.5.2021.
- ↑ Alvik, Riikka et al.: Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä. Tieteessä tapahtuu, 2015, nro 4, s. 4. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. ISSN 0781-7916. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.5.2021.
- ↑ Hakkila, Esko (toim.): ”Löytökalu”, Lakiasiain käsikirja, s. 576–577. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.
Kirjallisuutta muokkaa
- Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-735-4.