Suuri siirtomaasota
Suuri siirtomaasota tai ranskalais- ja intiaanisota oli Ranskan ja Ison-Britannian välillä käyty sota Pohjois-Amerikassa vuosien 1754 ja 1763 välillä. Ohiojoen laakson hallinnasta alkanut sota levisi muutaman vuoden jälkeen myös mantereen ulkopuolelle ja Euroopassa alkanut sota tuli tunnetuksi seitsenvuotisena sotana. Sota päättyi Pariisin rauhansopimukseen, jolla Ranska menetti alueensa Pohjois-Amerikassa.
| Suuri siirtomaasota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa seitsenvuotista sotaa | |||||||
 Kartta sodan kulusta.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Seitsenvuotinen sota Pohjois-Amerikassa tunnetaan suuren siirtomaasodan nimellä, mutta etenkin Yhdysvalloissa siitä on käytetty myös nimeä ranskalais- ja intiaanisota.[1]
Tausta muokkaa
Suuri siirtomaasota alkoi kiistasta Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä Ohiojoen laakson hallinnasta ja laajemmassa mittakaavassa sodassa oli kyse kilpailusta vaikutusvallasta koko suuremmassa osassa Pohjois-Amerikkaa.[2] Turkiskauppa muodosti tärkeän tekijän sekä Ranskan hallitseman Uuden Ranskan, että englantilaisten siirtokuntien asukkaille Amerikassa. Ranskalaiset olivat vuonna 1727 rakentaneet irokeesien luvalla Fort Niagaran tukikohdan Niagarajoen suulle, josta käsin he hallitsivat turkiskauppareittien alkupäätä. Ranskalaisten hallussa oli ainakin periaatteessa myös Mississippijoen alue aina Suurilta järviltä Louisianaan. Ohiojoen laakson runsasriistaista aluetta uhkasivat kuitenkin pensylvanialaiset ja virginialaiset siirtolaiset. Uhan hallitsemiseksi Detroitin ranskalaiskomentaja Pierre-Joseph de Céloron de Blainville ehdotti Eriejärveltä Ohiojoelle ulottuvan linnoitusketjun rakentamista.[1] Alueelle oli kuitenkin jo asettunut kauppiaita englantilaisista siirtokunnista. Virginian siirtokunta piti aluetta omanaan ja oli alkanut luovuttaa maata alueelta siirtolaisille vuodesta 1752 lähtien.[2] Lisäksi Itävallan perimyssodan aikana monet alueen intiaaniheimoista olivat alkaneet käydä kauppaa englantilaisten kanssa ranskalaisten sijaan.[1]
Ranskalaiset alkoivat karkottaa englantilaistaustaisia kauppiaita kiistellyltä alueelta väkivalloin vuonna 1752 ja esimerkiksi tärkeä Pickawillanyn kauppa-asema tuhottiin. Samalla ranskalaiset alkoivat rakentaa alueelle linnoituksia asemansa vahvistamiseksi.[2] Vuonna 1754 tuhottiin puolestaan Ohion kauppakomppanian kauppa-asema nykyisen Pittsburghin lähellä. Sen paikalle perustettiin ranskalainen Fort Duquesne.[1] Vastauksena ranskalaisten toimille tuolloin nuori eversti George Washington perusti myöhemmin Fort Necessity -nimen saaneen linnakkeen noin 60 kilometriä ranskalaisten tukikohdasta etelään. 28. toukokuuta Washingtonin joukot voittivat ranskalaisen tiedustelujoukon ja vastauksena ranskalaiset piirittivät Fort Necessityn 2. heinäkuuta. Ranskalaisilla ja heidän intiaaniliittolaisillaan oli puolustajia suurempi joukko ja Washington päätyi luovuttamaan linnoituksen ranskalaisille poistuen itse joukkoineen takaisin Virginiaan. Virginian siirtokunta pyysi apua emämaastaan, jossa ajatukseen sodasta ranskalaisten kanssa suhtauduttiin aluksi kielteisesti. Kun kuitenkin kävi selväksi, että virginialaiset joukot eivät pärjänneet Ranskan armeijan vakinaisia joukkoja vastaan, kuningas Yrjö II lähetti Virginiaan kenraalimajuri Edward Braddockin. Amiraali Edward Boscawen johti puolestaan laivasto-osastoa, jonka tarkoituksena oli estää ranskalaisten vahvistusten saapuminen Kanadaan. Sota laajeni näin Ohiolaaksosta nopeasti laajemman mittakaavan sodaksi.[2]
Sota muokkaa
Sodan alkuvaihe muokkaa
Braddock johti hyökkäystä ranskalaisten Fort Duquesnea vastaan vuonna 1755. Käydyssä taistelussa huomattavasti pienempi ranskalaisten ja heidän intiaaniliittolaistensa joukko otti kuitenkin voiton englantilaisista.[1] Braddockin joukot väijytettiin ja Braddock itse sai surmansa.[2] Massachusettsin kuvernööri William Shirley oli samaan aikaan johtamassa joukkojaan Fort Niagaraa vastaan, mutta kuultuaan Braddockin tappiosta hän jätti hyökkäyksen sikseen. Brittien pohjoisten alueiden intiaaniasiamies William Johnson johti puolestaan rajaseutumiehistä ja irokeeseista koottua joukkoa hyökkäyksellä Champlainjärvelle. Matkalla he kohtasivat kuitenkin ranskalaisen kenraali Jean-Armand Dieskaun johtamaan ranskalaisista ja heidän intiaaniliittolaisista koottuun joukkoon. Verinen taistelu ei johtanut selvään lopputulokseen, mutta sen jälkeen kuvernööri Pierre Rigaud de Vaudreuil rakennutti Georgejärven pohjoispäähän Fort Carillonin linnoituksen. Sodan alkuvaiheen ainoan merkittävän voittonsa britit saavuttivat Chignectonissa Acadian pohjoisosassa, jossa eversti Robert Monctonin johtamat joukot valtasivat ranskalaisen Fort Beauséjourin linnoituksen keväällä 1755. Muuten sotaa hallitsivat selvästi ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisensa.[1]
Huonon sotaonnen siivittämänä Uuden Englannin siirtolaiset alkoivat vaatia ranskalaistaustaisten acadialaisten karkottamista. Acadialaiset olivat tehneet uskollisuudenvalan, mutta nyt brittiläisen Nova Scotian kuvernööri päätti karkottaa heidät. Tuhansia acadialaisia karkotettiin ja muita pakeni alueelta. Louisianaan päätyneet acadialaiset tulivat sittemmin tunnetuksi cajunilaisina.[1]
Ranskalaisten sotaonni kääntyy muokkaa
Pari vuotta sodan alkamisen jälkeen sota levisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ja sota sai maailmansodan luonteen eri tahojen liittoutuessa keskenään. Euroopassa sota tuli sittemmin tunnetuksi seitsenvuotisena sotana sen päätyttyä vuonna 1763. Pohjois-Amerikassa ranskalaisten sotaonni jatkui vielä vuonna 1756. Ranskalaiset joukot valtasivat ensin Fort Oswagon linnoituksen Ontariojärven kaakkoisrannalla, minkä jälkeen he hallitsivat koko Suurten järven aluetta. Kuvernööri Vaudreuil valtasi myös Fort William Henryn New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, mutta hän kieltäytyi etenemästä enää hieman etelämpänä sijainnutta Fort Edwardia vastaan. Vaudreuil oli ajautunut riitoihin Ranskan Kanadan armeijan uuden komentajan Louis-Joseph de Montcalmin kanssa, minkä lisäksi Uutta Ranskaa uhkasi viljapula ja näin joukkojen huoltovaikeudet. Ranskalaisten intendentti François Bigot loi puolestaan itselleen omaisuutta sodankäyntiin varatuista varoista. Ranskalaiset olivat lisäksi ylipäätänsä heikommassa asemassa Amerikassa. Ranskalaisia siirtolaisia oli alueella vain noin 60 000, kun taas englantilaisia oli lähes kaksi miljoonaa. Sodan kulku alkoi alkuvaiheen voitoista huolimatta kääntyä ranskalaisia vastaan.[1]
Vuonna 1757 Ison-Britannian pääministeriksi noussut William Pitt alkoi tukea englantilaisia siirtokuntia entistä tarmokkaammin. Siirtokunnissa oli puolestaan päätetty hankkiutua ranskalaisista lopullisesti eroon, jotta niiden levittäytyminen kohti länttä tehtäisiin mahdolliseksi. Brittien laivasto hallitsi Atlanttia ja vuodesta 1758 eteenpäin ranskalaisten oli lähes mahdotonta tuoda Uuteen Ranskaan vahvistuksia. Ranskalaiset alkoivat menettää myös intiaaniliittolaisiaan. Alkukesällä vuonna 1758 kenraalien James Wolfen ja Jeffrey Amherstin johtama 13 000:n miehen armeija valtasi 4 000:n ranskalaisen puolustaman Louisburgin linnoituksen seitsemän viikon piirityksen jälkeen. Samaan aikaan toinen 15 000:n miehen armeija hyökkäsi Fort Carillonia vastaan, mikä olisi avannut tien Quebeciin. Ranskalaisen Montcalmin 3 500 miestä onnistuivat pysäyttämään paljon vahvemman hyökkääjän, mutta alueen puolustamiseksi ranskalaisia joukkoja oli vedetty pois lännestä. Tämän jälkeen englantilaisten oli helppoa vallata Ohiojoen laakson alue. Britit uhkasivat nyt Uuden Ranskan ydintä. Vaikka Montcalmin onnistui kerätä yhteen 15 000 sotilasta vuoteen 1759 mennessä, häntä vastassa oli moninkertainen joukko brittejä.[1]
Quebecin valtaus muokkaa
Vuonna 1759 James Wolfe johti 13 500:n miehen laivasto-osastoa mereltä St. Lawrence -joelle, jossa britit hyökkäsivät Quebecin kaupunkia vastaan. Kaupunki piiritettiin ja sen puolustajat kärsivät tappioita piirittävien brittijoukkojen tykkitulessa Lévis'n kukkuloilta. Piirityksen vielä kuluessa britit valtasivat muualla Fort Oswegon ja irokeesien kanssa myös Fort Niagaran. Linnoitusten valtaus takasi brittien hallinnan koko Ontario- ja Eriejärvien alueella. Quebeciä piirittävän Wolfen hyökkäys Montcalmijn joukkoja vastaan voitettiin Montmorencyssä jonkin verran Quebecistä alavirtaan, mutta tappion kärsineet britit alkoivat ryöstellä alueen maalaistaloja tuhoten ainakin 1 400 kanadalaisasumusta.[1]
Syyskuussa 1759 britit keksivät reitin Quebecin selustaan. 13. syyskuuta he nousivat maihin Anse au Foulonin poukamassa, josta ranskalaiset eivät uskoneet hyökkääjän voivan kiivetä ylös paikan jyrkkää rinnettä. Ranskalaisten luuloista huolimatta britit nousivat maihin ja miehittivät pian Abrahamin tasankoja Quebecin suojaamattomalla länsipuolella. Hätääntynyt Montcalm päätti hyökätä brittejä vastaan ja alkanut Abrahamin tasankojen taistelu päättyi vain puolen tunnin kuluttua brittien voittoon. Quebec oli jäänyt ilman puolustajia ja se antautui briteille neljä päivää taistelun jälkeen.[1]
Ranskalaisten tappiosta huolimatta he hallitsivat edelleen St. Lawrence -joen muuta aluetta. Varusteet ja ammukset olivat vähissä molemmilla osapuolilla ja vaikutti siltä, että lopullinen voitto lankeaisi sille osapuolelle, jonka laivat saapuisivat ensimmäisenä jäiden sulettua vuonna 1760. Ranskalaisten uusi komentaja Chevalier de Lévis johti vielä ennen jäiden sulamista 7 000:n miehen joukon brittien valtaamaa Quebeciä vastaan. Paikallinen brittivaruskunta oli tautien, talven ja keripukin jäljiltä vain 4 000:n miehen vahvuinen. Ranskalaiset voittivat Ste-Foyn verisen taistelun ja alkoivat piirittää kaupunkia odottaen ranskalaislaivoja. Laivoja ei kuitenkaan ollut tulossa. Britit olivat joen jäätyessä vetäytyneet pois St. Lawrencelta, mutta vuonna 1759 he olivat tuhonneet ranskalaisen laivasto-osaston Bretagnen edustalla Atlantilla. Vuonna 1760 ensimmäisinä paikalle saapuivat ranskalaislaivojen sijaan brittilaivat, samalla kun aluetta lähestyi 17 000:n miehen armeija maata pitkin etelästä ja lännestä. Montreal kukistui syyskuussa 1760 ja Kanada oli näin lopullisesti brittien käsissä, vaikka vielä vuonna 1762 ranskalaisten onnistui hetkellisesti vallata Newfoundlandin St. John'sin kaupungin.[1]
Seuraukset muokkaa
Seitsenvuotinen sota päättyi vuonna 1763 Pariisin rauhansopimukseen. Ranska joutui luopumaan kaikista alueistaan Pohjois-Amerikan mantereella. Maa säilytti vain kalastusoikeuden Newfoundlandin pohjoisrannikolla ja oikeuden takuuksi sille luovutettiin Saint-Pierre ja Miquelon. Montrealista, Quebecistä ja Trois-Rivièresistä tehtiin brittien alaisuudessa Quebecin siirtokunta, jonka rajat olivat paljon entistä pienemmät.[1]
Ranskan kanssa aiemmin liittoutuneille intiaaneille Pariisin rauha tiesi tukalaa asemaa, mikä johti osaltaan myöhempään Pontiacin kapinaan.[1] Sodan jälkeen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti halusi kustantaa Pohjois-Amerikan puolustusta lisäämällä siirtokuntien verotusta, minkä lisäksi siirtokunnat olivat nyt Ranskan uhan päätyttyä vähemmän riippuvaisia emämaastaan. Tilanne johti myöhemmin Yhdysvaltain vapaussotaan siirtokuntien kapinoidessa emämaataan vastaan.[2]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri siirtomaasota Wikimedia Commonsissa
