Per Ekholm
Per Ole Ekholm (12. toukokuuta 1893 Vaasa – 8. elokuuta 1973) oli suomalainen jääkärieversti, joka teki upseeriuransa pääasiassa Suojeluskuntajärjestön päällikkötehtävissä toimien muun muassa Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkönä vuosina 1924–1927 ja 1934–1939.
Talvisodassa Ekholm komensi Kenttätäydennysprikaatia ja Ryhmä Talvelaan kuulunutta Osasto A:ta. Jatkosodassa hänen komennossaan olivat ensin Jalkaväkirykmentti 47 ja sitten 12. divisioona, jonka komentajana hän haavoittui. Sotien jälkeen Ekholm siirtyi liike-elämään toimitusjohtajaksi.
Hänen vanhempansa olivat hovioikeuden asessori Gideon Edvard Ekholm ja Ebba Fredrika Aminoff. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Anna Maria Wahlsin kanssa.[1][2]
Opinnot muokkaa
Per Ole Ekholm kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911 ja kuului Uusmaalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1911–1914. Suojeluskuntain komentajakurssin hän suoritti vuosina 1925–1926. Suojeluskuntain piiripäälliköiden täydennyskursseille hän osallistui vuonna 1937.[1][2]
Jääkäriaika muokkaa
Ekholm liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 4. huhtikuuta 1915 ja hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan. Myöhemmin 6. marraskuuta 1915 hänet sijoitettiin Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan ja 21. joulukuuta 1915 alkaen 4. komppaniaan. Ekholm otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella, Schmardenissa sekä Aa-joella. Rintamapalveluksensa jälkeen hän suoritti Libaussa vuonna 1917 sotakoulun A-kurssin.[1][2]
Suomen sisällissota muokkaa
- Katso myös: Suomen sisällissota
Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana majuriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan. komppanianpäälliköksi 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hänet komennettiin 30. maaliskuuta 1918 alkaen mentajaksi 3. Täydennyspataljoonaan, josta edelleen komentajaksi 10. huhtikuuta 6. jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonaan. Hän otti pataljoonansa mukana osaa Viipurin valloitukseen tähtääviin sotatoimiin.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika muokkaa
Suomen sisällissodan jälkeen hän palveli komentajana 6. jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa , minkä nimi pian muuttui Jääkäripataljoona n:o 3:ksi. Vielä samana vuonna 7. elokuuta 1918 hänet komennettiin päälliköksi Vuoristoprikaatin polkupyöräosastoon, mutta jo marraskuun 7. päivänä 1918 hänet siirrettiin komppanianpäälliköksi Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:een, josta myöhemmin muodostettiin Pohjois-Savon rykmentti. Hän erosi Suomen armeijasta ja liittyi suojeluskuntajärjestöön 31. heinäkuuta 1919. Suojeluskunnassa hän otti vastaan Mikkelin suojeluskuntapiirin päällikön tehtävät. Suojeluskuntain yliesikuntaan hänet komennettiin 1. huhtikuuta 1920 päälliköksi ensin sotilaalliselle osastolle ja myöhemmin liikekannallepano-osastolle, jossa hän toimi kyseisen osaston päällikkönä.[1][2] Kyseisessä tehtävässä hän osallistui vuoden 1924 alussa niin sanottuun upseerikapinaan, jonka tarkoituksena oli painostaa Lauri Ingmania ottamaan hallitukseensa puolustusministeriksi Lauri Malmberg tiukkoine ehtoineen, johon vaatimukseen Ingman sitten myöntyikin presidentti Ståhlbergin periaatteellisesta vastustuksesta huolimatta.[3] Kymenlaakson suojeluskuntapiirin päälliköksi hänet nimitettiin 1. tammikuuta 1927[4]. Suojeluskuntain yliesikunnan sotilaallisen osaston päällikön tehtäviä hän hoiti muutamaan otteeseen vuonna 1934. Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön tehtäviin hänet määrättiin 16. marraskuuta 1924.[1][2]
Talvi- ja jatkosota muokkaa
Talvisodan sytyttyä hänet komennettiin Kenttätäydennysprikaatin komentajaksi ja myöhemmin hän sai komennuksen ryhmä Talvelaan ja sai komentaakseen Osasto A:ta, jonka mukana osallistui taisteluihin Ilomantsissa. Välirauhan aikana hän toimi Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkönä. Jatkosodan sytyttyä hän sai komentoonsa JR 47:n ja myöhemmin vuonna 1941 hän sai komentoonsa 12. divisioonan, jonka komentajana osallistui taisteluihin Karjalankannaksella, jossa haavoittui Ylikuunassa 7. elokuuta 1941. Haavoista toivuttuaan hän palveli lopun ajan jatkosodasta Helsingin sotilasläänin ja sotilaspiirin komentajana.[2]
Sotien jälkeinen aika muokkaa
Per Ole Ekholm erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1945 ottaakseen toimitusjohtajan tehtävät vastaan Saweco Oy:ssä, jossa tehtävässä oli aina vuoteen 1954 asti, jolloin siirtyi perustamansa yrityksen Tmi P. O. Ekholmin toimitusjohtajaksi. Urlus-säätiön isännöitsijänä hän toimi vuosina 1945–1973.[2]
Luottamustehtävät muokkaa
Tanskan Kongens Livjaegerkorpsin over jaeger honoris causa vuonna 1923. Kouvolan kauppalanvaltuuston jäsenenä hän toimi vuosina 1932–1935, Suojeluskuntain päällystökoulun ja piiripäälliköiden keskinäisen kunnialautakunnan jäsenenä hän toimi vuosina 1935–1937, SAL:n johtokunnan puheenjohtajana hän toimi vuosina 1938–1953 sekä varapuheenjohtajana vuosina 1957–1973. Kansainvälisen ampumaunionin varapresidenttinä hän toimi vuosina 1952–1960. Maanpuolustuksen kannatussäätiön asiamiehenä hän toimi vuosina 1953–1973. Hän perusti Suomalais-japanilaisen yhdistys ry:n ja toimi sen johtokunnan jäsenenä ja kunniajäsenenä. vuosina 1935–1967, yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi vuodet 1956–1958.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
                         |
|
Lähteet muokkaa
- Alapuro, Risto (toim.): Raja railona – Näkökulmia suojeluskuntiin. WSOY, Porvoo 1998, ISBN 951-0-23032-4.
- Hakkapeliitta 6/1927.
- Donner, Svedlin ja Nurmio (toim.), Suomen vapaussota VIII, Gummerus oy Jyväskylä 1927.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.