Pavel Dybenko
Pavel Jefimovitš Dybenko (ven. Павел Ефимович Дыбенко, 16. helmikuuta 1889 Tšernihivin kuvernementti – 29. heinäkuuta 1938 Moskova) oli ukrainasyntyinen bolševikki ja puna-armeijan upseeri. Hänen ensimmäinen aviopuolisonsa oli Aleksandra Kollontai.
| Pavel Dybenko | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 16. helmikuuta 1889 Ljudkovo |
| Kuollut | 29. heinäkuuta 1938 (49 vuotta) Moskova |
| Kansalaisuus | ukrainalainen |
| Ammatti | sotilas |
| Muut tiedot | |
| Järjestö | VSDTP, NKP |
 Nimikirjoitus |
|
Varhaiset vuodet muokkaa
Ukrainalaisen talonpojan perheeseen Novozybkovin kaupungin lähistöllä sijaitsevassa Ljudkovon kylässä syntynyt Dybenko lähti mukaan bolševikkien toimintaan vuonna 1907. Hieman myöhemmin hän muutti Riikaan, jossa Dybenko työskenteli satamassa, kunnes hänet marraskuussa 1911 värvättiin Venäjän Itämeren laivastoon. Dybenko palveli Kronstadtin laivastotukikohtaa kotisatamanaan pitäneellä Dvina-nimisellä koulualuksella, jonka miehistö oli kapinoinut vuotta aikaisemmin. Vuonna 1915 hän osallistui Imperator Pavel I -taistelulaivalla puhjenneeseen kapinaan. Dybenko tuomittiin puolen vuoden vankeusrangaistukseen, jonka jälkeen hänet lähetettiin jalkaväkisotilaaksi Saksan vastaiselle itärintamalle. Sodanvastaista propagandaa levittänyt Dybenko tuomittiin jälleen puoleksi vuodeksi vankilaan, mistä hänet vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen siirrettiin takaisin Itämeren laivastoon.
Vallankumousten aika muokkaa
Huhtikuussa 1917 Dybenko valittiin Helsingistä käsin toimineen Itämeren laivaston keskuskomitean eli Tsentrobaltin puheneuvoston puheenjohtajaksi. Kyseessä oli helmikuun vallankumouksen jälkeen perustettu demokraattinen Itämeren laivastoa hallinnut elin, joka bolševikkien lisäksi koostui menševikeistä, anarkisteista sekä sitoutumattomista merisotilaista. Dybenkon poliittisena neuvonantajana toimi Aleksandra Kollontai.[1]
Lokakuun vallankumouksen aikana Dybenko oli edelleen Helsingissä, jossa hän organisoi Pietariin vallankumouksellisten tueksi lähetettyjen joukkojen merikuljetuksia. Joidenkin väitteiden mukaan hän kuitenkin olisi ollut Pietarissa ja tuhonnut Talvipalatsin valtauksen yhteydessä todisteet Saksan keisarikunnan bolševikeille antamasta rahoituksesta. Vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin nimitti Dybenkon laivastoasioista vastaavaksi kansankomissaariksi.
Helmikuussa 1918 Dybenko lähetettiin Narvaan pysäyttämään Pietaria kohti edenneitä saksalaisia, mutta hänen komentamansa joukot keskittyivät lähinnä juopotteluun ja ryhtyivät myös perääntymään. Dybenko erotettiin ja hänen tilalleen nimitetyn kenraali Dimitri Parskyn johdolla saksalaiset onnistuttiin vihdoin pysäyttämään. Huhtikuussa Dybenko erotettiin kansankomissaarien neuvosto sekä myös koko puolueesta. Lisäksi hänet asetettiin sotaoikeudessa syytteeseen pelkuruudesta. Dybenko sai kuitenkin vapauttavan tuomion, koska oikeus ei pitänyt häntä saamaansa tehtävään pätevänä.
Oikeudenkäynnin jälkeen Dybenko ja Kollontai matkustivat Samaran kaupunkiin, joka oli bolševikkeja vastustaneiden sosialistivallankumouksellisten ja anarkistien tukikohta. Samarasta käsin Dybenko julkaisi kirjoituksia, joissa hän syytti Leniniä muun muassa korruptiosta, terrorista ja yleisestä epäpätevyydestä. Lisäksi Dybenko väitti Leninin kavaltaneen suuren määrän valtion kultavarantoja. Puna-armeija murskasi kuitenkin pian Samaran kapinalliset ja Dybenko palasi Moskovaan, jossa hänet toukokuun lopussa armahdettiin. Ehtona oli, ettei Dybenko enää osallistuisi politiikkaan. Lenin päätyi lopulta lähettämään hänet pataljoonankomentajaksi Venäjän ja saksalaisten miehittämän Ukrainan väliselle alueelle.
Venäjän sisällissota muokkaa
Saksalaisten vetäytymisen jälkeen Ukrainaan syntyi sekasortoinen tilanne, jossa bolševikit, sosialistivallankumoukselliset, anarkistit ja valkoinen armeija taistelivat toisiaan vastaan. Vasemmistolaiset ryhmittymät olivat välillä myös liittoutuneet keskenään. Vuoden 1919 alussa Dybenko ylennettiin puna-armeijan kenraaliksi. Hän johti divisioonaa, joka kevääseen mennessä onnistui tuhoamaan kaikki bolševikkeja vastustaneet sosialistiset ryhmät. Huhtikuussa Dybenko sai määräyksen siirtää joukkonsa Donbasin alueelle, mutta saamaansa käskyä uhmaten hän valloittikin Krimin niemimaan, jonne perustettiin Krimin sosialistinen neuvostotasavalta. Dybenko nimitti sen pääministeriksi Leninin veljen Dimitri Uljanovin, hoitaen itse sota- ja laivastoministerin virkaa. Neuvostotasavalta jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun valkoisen armeijan joukot valloittivat Krimin jo kesäkuun aikana. Dybenko joutui pakenemaan Ukrainasta ja menetti samalla myös armeijansa. Osa hänen miehistään liittyi Nestor Mahnon johdolla taistelleeseen anarkistiseen vallankumoukselliseen kapinallisarmeijaan, osan taas muodostaessa omia pieniä ryhmiään, jotka sotivat sekä puna-armeijaa että valkoista armeijaa vastaan.
Ukrainan epäonnistumisen jälkeenkään Dybenko ei menettänyt asemaansa puna-armeijassa, vaan syyskuussa 1919 hänen komentoonsa annettiin Tsaritsynin ja Tulan alueilla valkoisia vastaan taistellut 37. divisioona. Maaliskuussa 1920 Dybenko johti ratsuväkeä eteläisellä rintamalla. Valkoisen armeijan joukot kuitenkin kukistivat hänen divisioonansa nopeasti, koska Dybenkolla ei ollut kokemusta ratsuväestä. Tämän jälkeen hänet siirrettiin Moskovaan jatkamaan opintojaan puna-armeijan sotilasakatemiassa.
Sisällissodan jälkeen muokkaa
Maaliskuussa 1921 Dybenko osallistui Mihail Tuhatševskin komennossa anarkistien johtaman Kronstadtin kapinan kukistamiseen. Vuotta myöhemmin hän onnistui viimein valmistumaan sotilasakatemiasta, jonka jälkeen Dybenko komensi jalkaväen osastoja ja hänet otettiin myös uudelleen kommunistisen puolueen jäseneksi. Vuodesta 1925 lähtien hän toimi yleisesikuntaupseerina, kunnes Dybenko 1928 nimitettiin Keski-Aasian sotilaspiirin päälliköksi. Vuodet 1930–1933 Dybenko oli komennettuna Saksassa, kun maat tekivät keskinäistä sotilasyhteistyötä. Neuvostoliittoon palattuaan Dybenko toimi Volgan sotilaspiirin päällikkönä, ollen mukana järjestämässä myöhemmin teloitetun Tuhatševskin pidätystä vuonna 1937. Hän oli myös yksi Tuhatševskin oikeudenkäynnin tuomareista.
Vuonna 1938 Dybenko joutui myös itse Stalinin epäsuosioon ja hänet teloitettiin saman vuoden heinäkuussa. Dybenkoa syytettiin muun muassa yhteyksistä natsi-Saksaan sekä jo aikaisemmin ammuttuun Mihail Tuhatševskiin. Lisäksi hänen väitettiin käyttäneen valtion varoja alkoholinhuuruisten seksiorgioiden järjestämiseen, mitä syytettä Dybenko ei kiistänyt.
Lähteet muokkaa
- Дыбенко Павел Ефимович Hrono.ru (venäjäksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ Harjula, Mirko: Itämeri 1914–1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 54–55. Helsinki: Books on Demand, 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pavel Dybenko Wikimedia Commonsissa
