Paviaanit
Paviaanit (Papio) ovat Vanhan maailman häntäapinoiden suku, johon kuuluu viisi lajia. Paviaanit elävät avoimessa maastossa Afrikan savanneilla ja liikkuvat vanhan uroksen johtamissa laumoissa. Ne ovat kaikkiruokaisia, mutta pääosa niiden ravinnosta on kasviperäistä.
| Paviaanit | |
|---|---|
 Vaippapaviaaniuroksia, naaras ja poikanen. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Kädelliset Primates |
| Alalahko: | Haplorrhini |
| Osalahko: | Apinat Simiiformes |
| Yläheimo: | Cercopithecoidea |
| Heimo: | Vanhan maailman häntäapinat Cercopithecidae |
| Alaheimo: | Marakattiapinat Cercopithecinae |
| Suku: |
Paviaanit Papio Erxleben, 1777 |
 |
|
| Lajit [1] | |
|
|
| Katso myös | |
LajitMuokkaa
Paviaanien sukuun kuuluu nykyisen käsityksen mukaan viisi lajia:
- vaippapaviaani (Papio hamadryas)
- sfinksipaviaani (Papio papio)
- keltapaviaani (Papio cynocephalus)
- oliivipaviaani eli anubispaviaani (Papio anubis, syn. P. olivaceus)
- karhupaviaani eli tsakma (Papio ursinus).[1]
Oliivi- ja karhupaviaani luokiteltiin ennen keltapaviaanin alalajeiksi.[2] Eräissä luokituksissa nämä kaikki viisi lajia on yhdistetty vain yhden lajin, Papio hamadryas, alalajeiksi.[2]
Aiemmin myös drilli (Mandrillus leucophaeus) ja mandrilli (Mandrillus sphinx) luettiin kuuluvaksi paviaaneihin,[2] mutta nyttemmin ne on erotettu omaan metsäpaviaanit- eli Mandrillus-sukuunsa.[3]
LevinneisyysMuokkaa
Paviaanit ovat Afrikan apinoista laajimmalle levinneitä. Ne asuttavat suurinta osaa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta sekä Arabian niemimaan eteläosia.[4] Paviaanit eivät ole uhanalaisia, vaikka ihmiset ampuvatkin niitä tuholaisina.[5]
PiirteetMuokkaa
Paviaanit ovat häntäapinoiksi suurikokoisia. Aikuinen paviaaniuros painaa keskimäärin 22–30 kilogrammaa ja naaras 12–15 kilogrammaa. Pienimpiä paviaaneja ovat Etiopian ja Arabian vaippapaviaanit, jotka painavat 9–17 kilogrammaa.[6]
Paviaanien turkki on lyhyt ja harmaanruskea mutta vaihtelee alueittain. Uroksilla on usein vaikuttava harja päässään ja hartioillaan. Paviaanien häntä on suhteellisen lyhyt, ja se kasvaa tyvestä jonkin matkaa suoraan ylöspäin. Paviaanien takapuolessa on pehmuste, joka helpottaa kalliolla istumista.[7]
Paviaaneilla on koiramainen ulkoneva kuono. Urosten kuonon sivulla on luuharjanteita, ja niillä on myös suuret ja terävät kulmahampaat, joita ne pitävät terävinä hankaamalla niitä alahampaita vasten. Paviaanien korvat ovat pienet ja pään myötäiset. Silmät ovat pienet ja lähellä toisiaan, mutta paviaanien näkö on hyvin tarkka.[7]
RavintoMuokkaa
Paviaanit syövät melkein kaikkea kasviravinnosta hyönteisiin ja lihaan, ja ne ovat taitavia kaivamaan ruokaa esiin. Niillä on kuitenkin tapana suosia jotain yhtä tiettyä ruokaa. Kuuman ja kuivan Namibin autiomaan paviaanit pärjäävät jopa 100 päivää ilman vettä.[8]
KäyttäytyminenMuokkaa
Paviaanit viettävät päivänsä maassa. Niiden etu- ja takaraajat ovat yhtä pitkiä ja soveltuvat siksi maassa kävelyyn paremmin kuin oksiin tarttumiseen. Ne osaavat kuitenkin kiipeillä kohtalaisesti myös puissa, etiopialaista vaippapaviaania lukuun ottamatta. Koska paviaanit eivät näe pimeässä kovinkaan hyvin, ne nukkuvat pedoilta suojassa puiden oksilla tai korkeilla kallioilla ja turvaavat toisiinsa.[9]
Paviaanit ovat hyvin sosiaalisia eläimiä, jopa muihin apinoihin verrattuna. Ne käyttävät suuren osan ajastaan toistensa sukimiseen. Paviaanilaumassa voi olla lajista riippuen 20–200 yksilöä, joista suurin osa on eri-ikäisiä poikasia. Nuoret paviaanit muodostavat samanikäisten ryhmiä lauman sisällä. Lauman ytimen muodostavat naaraat, jotka elävät sukulaistensa kanssa samassa laumassa koko ikänsä. Uroksia on vähemmän, ja ne ovat naaraita vähemmän sitoutuneita laumaansa ja saattavat lähteä omille teilleen muutaman vuoden jälkeen. Ne yleensä muuttavat heti aikuistuttuaan laumaan, jonka naaraat eivät ole niille läheistä sukua. Niin naaraiden kuin urostenkin keskuudessa on sisäinen arvojärjestys. Hallitseva uros saa paritella useimpien lauman naaraiden kanssa.[10]
Aikuiset paviaanit käyskentelevät yleensä rauhallisesti ja arvokkaan näköisesti, mutta ne myös kiihtyvät helposti ja tappelevat usein. Poikaset käyttäytyvät aikuisia villimmin. Paviaanit viestivät monipuolisesti kasvonilmeillään ja äänillään. Ne ovat uteliaita ja älykkäitä eläimiä.[7]
LisääntyminenMuokkaa
Paviaanivauvat syntyvät melko pitkälle kehittyneinä. Ne alkavat tutkia ympäristöään yhden tai kahden kuukauden ikäisinä. Kolmen kuukauden ikäisinä ne saavat aikuisen paviaanin värityksen. Viiden kuukauden ikäisinä ne syövät jo muutakin kuin emonsa maitoa ja leikkivät paljon ikätoveriensa kanssa. Kuusikuukautinen paviaaninpoikanen on jo liian painava emonsa kannettavaksi ja joutuu kävelemään itse. Täysin vieroittuneita emostaan poikaset ovat 9–12 kuukauden ikäisenä, mutta tämä riippuu paljon alueesta. Paviaanien lapsuusikä kestää suhteellisen pitkään, sillä niillä on paljon oppimista.[11] Naaraspaviaanit tulevat sukukypsiksi 4–5 vuoden ikäisinä ja urokset 5–6 vuoden ikäisinä.[12]
LähteetMuokkaa
- Barrett, Louise: Baboons: Survivors of the African Continent. DK, 2001. ISBN 0789471523.
ViitteetMuokkaa
- ↑ a b Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Papio Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 16.6.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 362–368 ja 377. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
- ↑ Metsäpaviaanit – Mandrillus Laji.fi. Viitattu 31.7.2021.
- ↑ Barrett 2001, s. 9.
- ↑ Barrett 2001, s. 27.
- ↑ Barrett 2001, s. 14.
- ↑ a b c Barrett 2001, s. 15–17.
- ↑ Barrett 2001, s. 21–22.
- ↑ Barrett 2001, s. 13–15.
- ↑ Barrett 2001, s. 30–48.
- ↑ Barrett 2001, s. 54–58.
- ↑ Barrett 2001, s. 72.