Paavo Lumme

kemian professori

Paavo Olavi Lumme (2. elokuuta 1923 Helsinki9. helmikuuta 2005)[1][2] oli suomalainen kemisti ja professori. Hän oli Jyväskylän yliopiston kemian professori 1966–1976 ja sen jälkeen Helsingin yliopiston epäorgaanisen kemian professori 1976[3]–1990.[4]

Uran alkuMuokkaa

Paavo Lumme kirjoitti ylioppilaaksi 1942. Hän osallistui jatkosotaan ja hänelle myönnettiin 4. luokan vapaudenristi miekkojen kera.[2] Sodan jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hän valmistui sieltä filosofian kandidaatiksi 1949, maisteriksi 1950 ja lisensiaatiksi 1956.[2] Tohtoriksi hän väitteli 1956 Helsingin yliopistossa.[2] Hänen analyyttisen kemian alaan liittyvän väitöskirjansa aihe oli 2-, 6- ja 8-kinoliinikarboksyylihappojen ionisaatio ja kelaatio.[5]

Lumme aloitti uransa tutkijana Helsingin yliopiston kemian laitoksella. Hän toimi kemian assistenttina 1950–1960 ja kemian dosenttina sekä virkaa tekevänä apulaisprofessorina 1958–1960.[2] Sen jälkeen hän oli 1960–1961 vierailevana tutkijana Tukholman teknillisessä korkeakoulussa.[2] Lumme toimi epäorgaanisen kemian apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa 1960–1966.[2][6]

Akateeminen uraMuokkaa

Jyväskylän yliopistossaMuokkaa

Jyväskylän yliopiston kemian laitos perustettiin 1965. Lumme nimitettiin laitoksen ensimmäiseksi professoriksi. Aluksi hän hoiti professuuria virkaa tekevänä professorina. Vakinaisena kemian professorina hän aloitti marraskuussa 1966.[7]

Paavo Lumpeen aloittaessa kemian laitoksella epäorgaanisen ja analyyttisen kemian osaston laitekanta oli vielä alkeellinen ja tutkijoita oli vähän. Tilanteeseen saatiin ajan myötä parannusta. Professori Lumpeen ansiota oli epäorgaanisen kemian tutkimuksen monipuolistuminen. Laitokselle hankittiin piakkoin kaksi ultraviolettispektrometria (UV/Vis -spektorometri).[6] 1970-luvun alussa käyttöön otettiin ensimmäinen atomiabsorptiospektrometri.[6]

Lumme tutki etupäässä kiinteiden aineiden kemiallista rakennetta. Hänen aikanaan Jyväskylän yliopistossa aloitettiin kiinteän aineen rakennetutkimus röntgendiffraktiomenetelmällä. Ensimmäiset laitteistot olivat jauhediffraktometrejä.[6] Vuonna 1974 kemian laitokselle hankittiin ensimmäinen automaattinen digitaalinen yksikidediffraktometri.[8]

Professori Lumme osallistui myös yliopiston hallintotoimiin. Hän toimi Jyväskylän yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaanina 1965–1967 ja sitten väliaikaisena dekaanina 1967–1968.[2] Dekaanina hän oli vuosina 1968–1971.[2] Hän oli dekaaninviran ohessa myös suunnitteluneuvoston jäsenenä.[2] Hallintomiehenä Lumme oli tarkka ja valmisteli asiat huolellisesti[8].

HelsinkiinMuokkaa

Lumme siirtyi 1976 Helsingin yliopistoon saatuaan sieltä vakinaisen professuurin. Helsingissä hän jatkoi erilaisten epäorgaanisten aineiden rakennetta koskevia tutkimuksia. Hän jäi virasta eläkkeelle 1990.[4] Hän jatkoi tieteellistä työtään myös emerituksena. Lumme julkaisi vielä 1990-luvulla muutamia tieteellisiä artikkeleita.[9][10]

TutkijanaMuokkaa

Professori Lumme julkaisi vuoteen 1978 mennessä 80 tutkimusta fysikaalisen kemian ja epäorgaanisen kemian aloilta.[2] Tutkijana hän tarkasteli muun muassa epäorgaanisten kiinteiden aineiden kemiallista rakennetta[6]. Tutkimusmenetelmistä hän sovelsi aineen rakennetutkimuksessa pääasiassa röntgendiffraktiota ja atomiabsorptiotekniikkaa.

Luottamustoimia ja tunnustuksiaMuokkaa

Tieteellisen toimintansa myötä Paavo Lumme sai hoidettavakseen luottamustoimia. Hän oli 1968–1969 Keski-Suomen kemistiseuran johtokunnan puheenjohtaja ja vuosina 1968–1971 Suomalaisen kemistien seuran johtokunnan jäsen.[2] Suomalaisen tiedeakatemian jäsen hän oli 1973.[2]

Tieteellinen kirjailija ja toimittajaMuokkaa

Lumme julkaisi teoksia kemian alalta ja toimitti kemian alan lehtiä. Hän kuului Thermochimica Acta -nimisen julkaisun toimituskuntaan vuosina 1969–1973.[2]

TeoksiaMuokkaa

  • Paavo Lumme: Studies on the Ionization and Chelation of 2-, 6- and 8-quinolinecarboxylic Acids (1955). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia (Lumpeen väitöskirja)
  • Paavo Lumme & Jouni Tummavuori: Kemia: Kvantitatiivinen analyysi approbatur-arvosanaa varten, Nide 2 (1968). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
  • Sulo Piepponen, Mirja Kokko & Paavo O. Lumme: Lyijyn ja kadmiumin määrittäminen kasvimateriaalista suoralla uuttomenetelmällä atomiabsorptiotekniikkaa käyttäen (1983). Espoo: Vatlion teknillinen tutkimuskeskus, elintarvikelaboratorio.

LähteetMuokkaa

  • Rose Matilainen: Kohti molekyylimagneetteja ja uusia ympäristöanalyysejä. Teoksessa Mari Heikkilä (toim.). Sattumaa, haperotatteja ja keltainen syklotroni. Aikalaistarinoita Jyväskylän yliopiston matemaattisluonnontieteellisen tiedekunnan 50-vuotiselta taipaleelta. Jyväskylän yliopisto, 2015. ISBN 978-051-39-6303-3

ViitteetMuokkaa

  1. Auli K: Billiongraves, Paavo Olavi Lumme, Hietaniemen hautausmaa fi.billiongraves.international. 12.10.2019. Viitattu 16.6.2021.
  2. a b c d e f g h i j k l m n Kuka kukin on 1978 viitattu 25.3.2015 (Runeberg.org)
  3. Facta 2001 WSOY 1984 10. osa, palsta
  4. a b Helsingin yliopiston virkamiehet, viitattu 25.3.2015
  5. Lumpeen väitöskirja Google-kirjat. Viitattu 26.11.2015
  6. a b c d e Sattumaa ja haperotatteja... (2015) s. 80
  7. Pekka Pyykkö: Luettelo Suomen kemian professoreista 1761–2000, 20.11.2009. Viitattu 25.11.2015
  8. a b Sattumaa ja haperotatteja... (2015) s. 81
  9. Paavo Lumpeen, Hilkka Knuuttilan ja Eva Lindellin tutkimusartikkeli (1996) Kansalliskirjasto Finna Viitattu 26.11.2015
  10. Paavo Lumpeen tutkimusartikkeli (1995): Koordinaatioyhdisteet VIII: Eräiden 2-aminopyrimidiinin koboltti(II)-, nikkeli(II)- ja kupari(II)-kompleksien synteettiset, rakenteelliset, magneettiset, spektraaliset ja termiset ominaisuudet. Kansalliskirjasto Finna. Viitattu 26.11.2015
Tämä tieteilijään liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.