Avaa päävalikko

Ojalaki tarkoittaa lakia yhteisten teiden ja valtaojien sekä niihin verrattavien alueiden lakkaamisesta yhteisinä alueina. Lain numero Suomen asetuskokoelmassa on 983/1976 ja siitä käytetään myös lyhennettä YTVLL. Laki tuli voimaan 1. maaliskuuta 1977.[1]

Tilojen yhteisiksi alueiksi on maanjakotoimituksissa erotettu teitä jo 1700-luvulla suoritetuista isojaoista lähtien. Myöhemmin alettiin erottaa tilojen yhteisiksi myös tiluksia, joita tarvittiin valtaojia varten. Seuraavaksi alettiin tämän käytännön rinnalla perustaa kulkuoikeus- ja vedenjohtamisrasitteita. Tällöin tien tai valtaojan paikaksi tarvittava alue jäi asianomaiseen tilaan, mutta tietä tai valtaojaa tarvitsevat tilat saivat rasitteena alueeseen pysyvän käyttöoikeuden.[2]

Kun 1970-luvulla alettiin suunnitella maarekisterin ja tonttikirjan pitämistä atk-järjestelmän avulla, havaittiin, ettei maarekisterissä ole merkintöjä oikeudesta yhteisiin alueisiin kaikkien osakastilojen kohdalla. Paikkansapitävää atk-järjestelmää varten jokaisesta tilojen yhteisestä alueesta olisi tarvittu tieto sen pinta-alasta ja osakastiloista. Tietojen hankinta oli yhteisten teiden ja valtaojien suuren lukumäärän vuoksi käytännössä ylivoimaista toteuttaa. Sen sijaan yhteisiä soranottoalueita ja yhteisiä vesialueita oli huomattavasti vähemmän, joten niiden tietojen siirto atk-järjestelmään oli mahdollista.[2]

Teiden ja valtaojien osalta helpoimmaksi menettelyksi havaittiin lainsäädännön muuttaminen. Ojalailla tilojen yhteisiksi erotettujen teiden ja valtaojien alueet määrättiin lakkaamaan yhteisinä alueina. Samassa yhteydessä muutettiin muutakin lainsäädäntöä niin, että tällaisten yhteisten alueiden erottaminen maanmittaustoimituksissa kiellettiin. Ojalain mukaan lakannut yhteinen alue siirrettiin joko alueeseen rajoittuvaan kiinteistöön, kaupungin omistukseen (asemakaava-alueen katualueella ollut yhteinen alue) tai kunnan omistukseen (maalaiskunnan asemakaavan mukaiseen katualueeseen sisältynyt lakannut yhteinen alue).[2][3]

Lakanneen yhteisen tien ja valtaojan osakastilat saivat korvauksetta pysyvän rasiteoikeuden alueeseen, jos niiden omistajat käyttivät lain voimaantullessa aluetta sen alkuperäiseen tai siihen verrattavaan tarkoitukseen.[4] Ojalaiksi kutsuttu lainsäädäntötoimi vähensi myös työmäärää sellaisissa maanmittaustoimituksissa, joissa kauan aikaisemmin perustettu tie tai valtaoja olisi saatava siirretyksi uuteen paikkaan tai lakkautetuksi. Tie- tai vedenjohtamisrasitteen siirto tai poistaminen oli maanjakoteknisesti selvästi yksinkertaisempaa.[2]

LähteetMuokkaa

  • Vesa Majamaa & Markku Markkula: Kiinteistönmuodostamislaki, Edita 2001, ISBN 951-37-3481-1.
  • Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi tilojen yhteisten teiden ja valtaojien sekä niihin verrattavien alueiden lakkaamisesta yhteisinä alueina sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, HE 10/1975 toiset valtiopäivät.

ViitteetMuokkaa

  1. Majamaa sivu 228.
  2. a b c d Hallituksen esitys.
  3. Ojalain 3 ja 11–13 §.
  4. Ojalain 4 §.