No go -alue

No go -alue on alue, jolla huono maine väkivallan ja rikollisuuden vuoksi eivätkä ihmiset uskalla mennä sinne. Sillä voidaan tarkoittaa myös paikkaa, jota jokin ihmisryhmä pitää hallinnassaan ja estävät muiden pääsyn sinne. No go -alue voi olla kaupungin alue, jonne puolisotilaalliset joukot estävät pääsyn ja joihin poliisi, armeija tai muut vastaavat voivat tulla vain voimalla. No go -alue voi olla suljettu tietyiltä yksilöiltä, ryhmiltä tai muuten rajoitettu. Esimerkiksi Irlannin tasavaltalaisarmeijalla on ollut no go -alueita.[1]

SuomiMuokkaa

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaisen mukaan on mahdollista, että myös Suomeen kehittyy no go -alueita, joille poliisit eivät mene. Riski kasvaa hänen mielestään mikäli poliisin suorituskyky alenee entisestään.[2]

RuotsiMuokkaa

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaisen mukaan Ruotsissa on 23 no go -aluetta.[2]

Ruotsin sisäministeri Anders Ygeman on kiistänyt, että Ruotsissa olisi no go -alueita. Hänen mukaansa kyse on ”go go -alueista”, joissa poliisi käy enemmän.[3]

Jussi Korhonen on kirjoittanut Seura-lehdelle ”Isän pikajuna” -blogissaan, että on ”sitkeästi leviävä tarina”, että Ruotsiin olisi maahanmuuton seurauksena syntynyt rikollisten hallitsemia alueita, jonne poliisi ei joko uskalla tai halua mennä. Hänen mukaansa no go -alueet ovat disinformaatiota ja kansainvälisesti muukalaisvastaisessa propagandassa käytetty esimerkki maahanmuuton seurauksista.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Definition of 'no-go area' CollinsDictionary.com. New York: HarperCollins Publishers. Viitattu 13.1.2018. (englanniksi)
  2. a b Koski, Sami: Poliisiylijohtaja muistuttaa resurssipulasta - pelkona no go -alueet: "On se mahdollista". Iltalehti. 16.9.2017. Viitattu 27.4.2018.
  3. Kervinen, Elina: Ruotsin poliisi kasvatti arviotaan ongelma-alueiden määrästä – 200 rikollisverkostoa ja ainakin 5 000 rikollista 21.6.2017. Helsingin Sanomat. Viitattu 13.1.2018.
  4. Korhonen, Jussi: Sisäministeriön Päivi Nerg lipsautti legendaa Ruotsin no go -alueista Isän pikajuna. 26.4.2017. Seura. Viitattu 13.1.2018.