Wikipedia

Nikolai Sinebrychoff

Tämä artikkeli kertoo Sinebrychoffin panimon perustaneesta kauppaneuvos Nikolai Sinebrychoffista. Panimoa myöhemmin johtanut kauppaneuvos Nicolas Sinebrychoff on eri henkilö.

Nikolai Petrovitš Sinebrychoff (suom. [sinebrykof],[1] ven. Николай Петрович Синебрюхов, Sinebrjuhov; noin 1789 Gavrilov, Venäjän keisarikunta – 23. tammikuuta (J: 11. tammikuuta) 1848 Tver, Venäjän keisarikunta)[2] oli Suomeen asettunut venäläinen liikemies ja kauppaneuvos, joka perusti nykyisen Oy Sinebrychoff Ab -panimon vuonna 1819. Hän kuului Suomessa sittemmin pitkään vaikuttaneeseen Sinebrychoffin sukuun.

Nikolai Sinebrychoff, Johan Erik Lindhin maalaama muotokuva 1830-luvulta.

Elämänvaiheet muokkaa

Sinebrychoff oli kotoisin Vladimirin kuvernementin Gavrilovin kauppalasta. Hänen isänsä Pjotr Sinebrjuhov (Peter Sinebrychoff) oli tiettävästi alkuperältään köyhä kruununtalonpoika, joka muutti perheineen 1790-luvun jälkipuoliskolla tai aivan 1800-luvun alussa Vanhan Suomen alueelle, mahdollisesti ensin Haminaan ja sitten Kymiin, ja perusti Ruotsinsalmen varuskuntaa palvelleen olutpanimon.[3][2][4] Panimo sijaitsi Ruotsinsalmen varuskuntakaupungissa nykyisen Kotkan seurakuntakeskuksen paikalla.[3] Peter Sinebrychoff oli yksi venäläisen varuskunnan virallisista muonittajista eli marketenteista. Kun Peter kuoli vuonna 1805, hänen vanhin poikansa Nikolai sai panimon ja muun liiketoiminnan johdettavakseen vain 16-vuotiaana. Liiketoimet laajenivat nopeasti, kun Nikolai alkoi myydä myös rakennustarvikkeita Venäjän armeijalle.[5][2][4]

Suomen sodan jälkeen Sinebrychoff siirsi vuonna 1810 perheensä liiketoiminnan merkityksensä menettäneeltä Ruotsinsalmelta Helsingin edustalla olleeseen Viaporiin, johon myös Ruotsinsalmen varuskunnan rykmentti oli siirretty. Hän perusti sotilaille kapakan Länsi-Mustasaareen ja sai vuonna 1816 tarjouskilpailussa yksinoikeuden myydä Viaporin sotilaille väkiviinaa, olutta, kaljaa ja simaa, joille oli suuri kysyntä. Sinebrychoff myi varuskunnalle myös ruokaa viidessä eri puodissa, ja vaurastui nopeasti.[6][2] Hänestä tuli muutamassa vuodessa Viaporin tärkein marketentti. Myöhemmin hän hankki omistukseensa Viaporissa sijainneen viinanpolttimon.[6]

Sinebrychoff osti vuonna 1817 Helsingissä Ullanlinnan (nykyisen Kaartinkaupungin) alueella Lahnan korttelissa sijainneen viinatehtaan, joka aiemmin oli ollut Helsingin porvareiden yhteisomistuksessa, ja hankki itselleen huutokaupalla viideksi vuodeksi yksinoikeuden viinan valmistukseen ja myyntiin Helsingissä. Hän uusi oikeuden määräajoin kuolemaansa asti. Ostettuaan Vanhassakaupungissa sijainneen toisen viinatehtaan ja panimon hän hankki vuonna 1819 yksinoikeuden myös panimotoimintaan Helsingissä. Samana vuonna hän sai luvan panimon rakentamiseen Hietalahden torin eteläpuoliselle tontille.[2][7][8] Hietalahden panimo aloitti toimintansa vuonna 1823, ja Ullanlinnan viinatehtaan toiminta siirrettiin myös sinne vuonna 1829.[8] Panimoalueelle valmistui vuonna 1842 komea päärakennus, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin taidemuseo.[2] Sinebrychoff perusti vuonna 1836 panimon vierestä ostamalleen kolmen hehtaarin laajuiselle palstalle puutarhan, josta syntyi nykyinen Sinebrychoffin puisto.[9]

Sinebrychoff oli jo vuonna 1829 verotulojensa perusteella Helsingin viidenneksi varakkain kauppias, mutta hän sai viralliset porvarinoikeudet Helsingissä vasta vuonna 1834. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi.[8] Hän ei kuitenkaan muuttanut itse Helsinkiin, vaan asui Viaporissa 1700-luvulla rakennetussa puutalossa. Talo purettiin vuonna 1868 uuden kasarmirakennuksen tieltä. Sinebrychoff ei osannut Suomen paikallisia kieliä ja joutui käyttämään Pavel-veljeään tulkkina.[2][10]

 
Sinebrychoffin hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.

Sinebrychoff omisti Helsingissä myös kaupan nykyisessä Kiseleffin talossa Senaatintorin reunalla.[11] Lisäksi hän oli merkittävä rakennusurakoitsija. Hän rakennutti valtion tilauksesta muun muassa Helsingin Kampissa sijainneen Turun kasarmin vuosina 1830–1833.[11][2] Hän myi rakennustarvikkeita myös kahdelle rautatietyömaalle Pietarissa. Hän lahjoitti veljineen ikonostaasin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon.[11] Sinebrychoff kuoli vuonna 1848 keuhkotulehdukseen ollessaan liikematkalla Tverissä.[2]

Sinebrychoff oli naimaton ja lapseton, tosin hän huolehti vuonna 1830 kuolleen liikekumppaninsa Friedrich Stierin leskestä Ulrika Ahlströmistä ja näiden tyttärestä Natalia Stieristä, jota on usein pidetty Sinebrychoffin ottolapsena.[12]

Perintö muokkaa

Nikolai Sinebrychoffin jälkeen Sinebrychoffin panimoa johtivat hänen nuoremmat veljensä Ivan ja Pavel Sinebrychoff sekä myöhemmin Pavelin lapset Nicolas ja Paul Sinebrychoff, jotka saivat kaikki kauppaneuvoksen arvonimen.[13] Perheen sukuhauta sijaitsee Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.[14]

 
Nikolai-oluen etiketissä käytetty Nikolai Sinebrychoffin nimikirjoitus.

Sinebrychoff-panimo toi vuonna 1988 markkinoille perustajansa syntymän 200-vuotismuistoksi tämän mukaan nimetyn Nikolai Sinebrychoff -oluen, joka tunnetaan myös lyhyemmällä nimellä Nikolai.[15]

Lähteet muokkaa

  • Anneli Mäkelä-Alitalo: ”Sinebrychoffien perhehistoriaa Suomessa”, s. 14–85 teoksessa Sinebrychoffit (Anneli Mäkelä-Alitalo, Sakari Heikkinen & Minerva Keltanen). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.
  • Arja Pullinen: ”Sinebrychoffit – marketenteista kauppiassuvuksi”, s. 137–199 teoksessa Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa (toim. Svante Konstantin Kuhlberg). Helsingin venäläinen kauppiasyhdistys, Helsinki 2002.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Sinebrychoff ei osannut suomea eikä ruotsia ja itse käytti venäläistä ääntämystä [sʲinʲɪˈbrʲuxəf].
  2. ↑ a b c d e f g h i Anneli Mäkelä-Alitalo: Kauppaneuvos Nikolai Sinebrychoff (1789–1848). Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu (maksullinen). 5.9.2009. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ a b Mäkelä-Alitalo 2009, s. 14–18.
  4. ↑ a b Pullinen 2002, s. 137–140.
  5. ↑ Mäkelä-Alitalo 2009, s. 17, 19.
  6. ↑ a b Mäkelä-Alitalo 2009, s. 23–26.
  7. ↑ Mäkelä-Alitalo 2009, s. 29, 32.
  8. ↑ a b c Sakari Heikkinen: ”Sinebrychoffit – sukuyrityksen historiaa keisariajan Suomessa”, s. 90–95 teoksessa Mäkelä-Alitalo, Heikkinen & Keltanen 2009.
  9. ↑ Terttu Niutanen (toim.): Sinebrychoffit – osa suomalaista teollisuus- ja kulttuurihistoriaa, s. 7 Sinebrychoff 2009. Viitattu 30.10.2015.
  10. ↑ Mäkelä-Alitalo 2009, s. 24, 27.
  11. ↑ a b c Mäkelä-Alitalo 2009, s. 33–34.
  12. ↑ Mäkelä-Alitalo 2009, s. 26, 158.
  13. ↑ Mäkelä-Alitalo 2009, s. 36–47, 64–66, 80–85.
  14. ↑ Pullinen 2002, s. 156.
  15. ↑ Nikolain tarina Sinebrychoff.fi (Internet Archive). Viitattu 30.10.2015.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Sinebrychoff&oldid=20929116”