Wikipedia

Nico (muusikko)

Christa Päffgen eli Nico (16. lokakuuta 1938 Köln, Saksa – 10. heinäkuuta 1988 Ibiza, Espanja) oli saksalais-yhdysvaltalainen rocklaulaja ja -säveltäjä. Uransa alussa hän toimi myös mallina ja näyttelijänä. Hän oli ennen omaa uraa yksi taiteilija Andy Warholin ”supertähtiä” ja teki yhteistyötä 1960-luvun rock-yhtye Velvet Undergroundin kanssa.[1] Tunnetuimpia hänen esittämiään kappaleita ovat ”I’ll Be Your Mirror”, ”Femme Fatale”, ”All Tomorrow’s Parties”, ”Chelsea Girls” ja ”Frozen Warnings”.

Nico
Nico esiintymässä vuonna 1985.
Nico esiintymässä vuonna 1985.
Henkilötiedot
Koko nimi Christa Päffgen
Syntynyt16. lokakuuta 1938
Köln, Saksa
Kuollut10. heinäkuuta 1988
Ibiza, Espanja
Ammatti Muusikko, Laulaja ja lauluntekijä, Näyttelijä, Malli
Muusikko
Taiteilijanimi Nico
Laulukielet Englanti, Saksa
Aktiivisena 1955–1988
Tyylilajit
Soittimet Urut
Yhtyeet The Velvet Underground
Levy-yhtiöt
Aiheesta muualla
smironne.free.fr/NICO

Hänen ensimmäinen sooloalbumi Chelsea Girl valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[2].

Soolourallaan Nico soitti usein harmonia ja kirjoitti synkän runollisia kappaleita. Hänen albuminsa The Marble Index (1968), Desertshore (1970) ja The End (1974) olivat kokeellisia ja sisällöltään haastavia, mutta ne loivat Nicolle omistautuneen kulttiseuraajakunnan ja ne vaikuttivat vahvasti gootti- ja taiderock yhteisöihin.[1]

Elämä ja ura

muokkaa

Varhaiset vuodet

muokkaa

Nico syntyi Christa Päffgeninä, Kölnissä, Saksassa, 16. lokakuuta 1938. Hän syntyi Natsi-Saksan aikaan, ja kaksivuotiaana hän muutti äitinsä ja isoäitinsä kanssa Spreewaldin metsiin Berliinin laitamille paetakseen liittoutuneiden pommituksia. Nicon isä kuoli palvellessaan Wehrmachtissa. Myöhemmin perhe muutti Berliiniin, ja Nico jätti koulun kesken 13-vuotiaana saadakseen työpaikan tavaratalosta. Valokuvaaja Herbert Tobias oli kuvaamassa muotitapahtumaa samassa kaupassa, ja tutustuttuaan Nicoon hän antoi tälle elinikäisen taiteilijanimensä ja kehotti tätä ryhtymään malliksi.[1]

Nico muutti Pariisiin ja 1950- ja 1960-lukujen taitteessa Nico teki paljon mallin töitä Pariisissa. Hän esiintyi useissa Euroopan johtavissa muotilehdissä. Hän teki sopimuksen Coco Chanelin kanssa mallina ja mainoskasvona.[1] Vuonna 1959 hänet bongasi italialainen elokuvaohjaaja Federico Fellini, joka antoi hänelle pienen, mutta erottuvan roolin elokuvassaan Ihana Elämä (La Dolce Vita). Myöhemmin Nico näytteli pääosan vuoden 1963 ranskalaisssa draamassa Strip-tease ja levytti myös elokuvan tunnuskappaleen, jonka oli säveltänyt Serge Gainsbourg.[1]

Hän matkusti Englantiin vuonna 1965 ja ystävystyi Rolling Stonesin kitaristin Brian Jonesin kanssa, joka suositteli häntä englantilaiselle Immediate Records levy-yhtiölle. Levy-yhtiö julkaisi Nicon ensisinglen "I'm Not Sayin'"/"The Last Mile,"jonka tuotti Led Zeppelin yhtyeen kitaristi Jimmy Page, joka soitti singlellä myös kitaraa. Gordon Lightwoodin säveltämästä "I'm Not Sayin'" kappaleesta tehtiin Lontoossa myös musiikkivideo, mikä tuohon aikaan oli harvinaista.[1]

The Velvet Underground

muokkaa

Nico tapasi New Yorkissa kuvataitelija Andy Warholin, jonka vaikutuspiiriin hän pian ajautui. Warhol oli ryhtynyt Velvet Undergroundin tuottajaksi ja manageriksi ja ehdotti, että Nico laulaisi yhtyeen kanssa. Hän osallistui ensin yhtyeen Exploding Plastic Inevitable -multimediashow'hun ja näytteli useissa Warholin taide-elokuvissa, kuten vuonna 1967 ilmestyneessä The Chelsea Girls elokuvassa.[1]

Nicon vaalea kauneus ja ekstrovertti persoonallisuus tekivät hänestä suositun hahmon New Yorkin undergroundpiireissä. Häntä verrattiin suorasukaisen viehätysvoimansa ansiosta usein Marlene Dietrichiin. Vuonna 1966 Velvet Underground levytti debyyttialbuminsa The Velvet Underground & Nico, jota pidetään yleisesti merkittävänä rock-klassikkona. Nico lauloi levyllä kolme kappaletta "Femme Fatale", "All Tomorrow's Parties" ja "I'll Be Your Mirror". Hän halusi tulla yhtyeen päävokalistiksi, mutta yhtyeen johtohahmo ja laulujen kirjoittaja Lou Reed vastusti ideaa. Reedin mukaan yhtyeen materiaali ei sopinut Nicon syvälle, teutoniselle äänelle.[1]

Sooloura

muokkaa
 
Nico, vuonna 1985

Vuonna 1967 Nico aloitti soolouransa ja jätti The Velvet Undergroundin. Useat pitävät hänen ensimmäistä sooloalbumiaan Chelsea Girl (1967) hänen parhaimpanaan, mutta hän itse vihasi Chelsea Girlin kevyttä folk-tunnelmaa ja itki kun kuuli levyn. Nico ryhtyi käyttämään heroiinia vuoden 1968 tienoilla.[3] Chelsea Girl sisälsi muiden artistien, kuten Bob Dylanin, Lou Reedin ja Jackson Brownen hänelle säveltämiä laadukkaita kappaleita, mutta Nico ei itse pitänyt levyä omanaan. The Doors-yhtyeen laulaja Jim Morrison kannusti Nicoa kirjoittamaan enemmän omia kappaleitaan.[1]

Nico kutsui uransa avuksi John Calen ja teki albumin, jonka koki ensimmäiseksi todelliseksi soololevykseen: The Marble Index (1969). Tämä oli hänen julistuksensa itsenäisyydestä.[4] The Marble Index oli synkkä, ahdistunut ja avantgardistinen, mutta myös kaupallisesti epäonnistunut. Levy myi kehnosti.[1]

Vuonna 1969 Nico ystävystyi rock-laulaja Iggy Popin kanssa, kun hänen ystävänsä John Cale tuotti Iggyn johtaman The Stooges yhtyeen ensimmäistä albumia. Heitä yhdisti myös ystävyys Danny Fieldsin kanssa, joka toimi molempien laulajien managerina. Nico ja Iggy Pop alkoivat pian seurustella ja he esiintyivät yhdessä Francois De Menilen ohjaamassa kokeellisessa taide-elokuvassa The Evening of Light (1969) [5][6]

Nicon seuraava albumi syntyi hänen asuessaan Ranskassa. Desertshore (1971) oli yhtä hypnoottinen kuin edeltäjänsä, ammentaen Nicon rock-vaikutteista, mutta myös mytologiasta – kelttiläisistä legendoista, germaanisista kuvastoista ja itämaisista taruista. Levyllä kuullaan myös hänen poikansa Ari Boulognen laulavan ranskaksi, mitä myöhemmin on pidetty entistäkin koskettavampana, kun tiedetään hänen seuranneen äitinsä jalanjälkiä riippuvuuden syövereihin.[4]

The Marble Index ja Desertshore olivat aikanaan huonosti ymmärrettyjä, mutta nousivat nopeasti kulttimaineeseen. John Calen tuotanto rikkoi rajoja, sekoittaen post punkia, jazzia, ambientia, barokkisävyjä ja elektronisia kokeiluja. Nico janosi vapautta patriarkaalisesta maailmasta, jota ei enää sietänyt. Hänen kauneutensa ei ollut enää hänen uransa keskiössä – vain hänen musiikkinsa. Tästä kertoi hänen klassikko kappaleensa "Afraid"[4] Seuraavina vuosina hän teki legendaarisen esiintymisen Reimsin katedraalissa vuonna 1974 Tangerine Dream - yhtyeen kanssa, hän esiintyi myös Magma-yhtyeen, Brian Enon ja Gongin kanssa. Myöhempi albumi The End (1974) vahvisti hänen kulttimaineensa.[4] Vaikea huumeriippuvuus verotti kuitenkin hänen voimavarojaan ja huumeongelmat pahenivat 1970-luvulla, minkä vuoksi hän ajautui riitoihin levy-yhtiöiden kanssa.[1]

1980-luvulla Nico asettui Englantiin asumaan ja hän alkoi levyttää uudelleen. Vuonna 1981 hän julkaisi studioalbumin Drama of Exile, joka oli hyvin synkkä, mutta perinteinen goottirock albumi, sitä seurasi Camera Obscura (1985). Kesäkuun 1985 konsertti Britanniassa tallennettiin albumille Chelsea Town Hall. Nico vietti suuren osan vuosikymmenestä kiertueilla, vaikka hänen uraa ja yksityiselämää vaikeutti vakava heroiniriippuvuus.[1]

Nico esiintyi Helsingissä kaksi kertaa, vuosina 1982 ja 1984.[3]

Kuolema

muokkaa
 
Nicon hauta Berliinissä

Vuonna 1988 hän yritti päästä eroon huumeista, hän aloitti metadonikorvaushoidon ja suunnitteli uutta albumia. Samana vuonna hän lomaili poikansa Ari Boulognen kanssa Ibizalla, missä Nico yllättäen kuoli. Hän oli vain 49-vuotias. Ehkä hänen oma lauseensa jäi hänen kohtalonsa profetiaksi: "Minulla on tapana lähteä väärällä hetkellä – juuri silloin, kun jotain hyvää voisi tapahtua." [4]

Nico kuoli epäselvissä olosuhteissa Ibizalla, 17. heinäkuuta 1988. Hän sai aivoverenvuodon ja kaatui polkupyörällä tai päinvastoin.[3][7]Hänen perintönsä elää kuitenkin populaarikulttuurissa, sillä hänestä on julkaistu useita elämäkertoja ja dokumentteja.[1]

Populaarikulttuurissa

muokkaa

Bob Dylanin kappale "I'll Keep It With Mine" kertoo Nicosta. Nico itse levytti kappaleesta myös oman versionsa.[1] Iggy Popin johtaman The Stooges yhtyeen kokeellinen, yli 10 minuuttia kestävä kappale "We Will Fall" on omistettu Nicolle. Kappale löytyy yhtyeen ensimmäiseltä albumilta The Stooges (1969).[8][6] Marianne Faithfull kirjoitti Nicon elämästä kappaleen "Song for Nico", joka julkaistiin Marianne Faithfullin albumilla Kissing Time vuonna 2002[4]

Vuonna 1995 ilmestyi Susanne Ofteringerin ohjaama, Nicon elämästä kertova dokumenttielokuva Nico Icon[9] Vuonna 2018 julkaistiin Susanna Nicchiarellin ohjaama, Nicon elämästä kertova draamaelokuva Nico 1988. Elokuvassa näyttelijä Trine Dyrholm esittää Nicoa. Dyrholm myös laulaa elokuvassa useita Nicon kappaleita.[10]

Nicon albumit myivät vaatimattomasti, mutta useat musiikintuntijat ovat pitäneet niiden keskiaikaa, goottiromantiikkaa ja folkaineksia yhdistävää tyyliä omintakeisena ja aikaansa edellä olevana. Kirjailija Antti Nylén on sanonut Velvet Underground -levyä tyhjänpäiväiseksi verrattuna Nicon omiin levyihin. Hän luonnehtii Nicon ja Madonnan eroa, että se on sama kuin taiteilijan ja bisnesladyn ero. Nico on hänelle sankaritar ja äitihahmo, joka ei hänen mukansa ole todellisuudessa synkistelijä.[11]

Yksityiselämä

muokkaa

Nico tuli tunnetuksi romansseistaan Jim Morrisonin, Lou Reedin, Iggy Popin, Leonard Cohenin ja Alain Delonin kanssa.

 
Alain Delon vuonna 1962 Marco Polo -elokuvan kuvauksissa.

Kiista pojan isyydestä

muokkaa

Nicon mukaan hän sai Alain Delonin kanssa yhteisen pojan, näyttelijä ja valokuvaaja Christian Aaron ”Ari” Boulognen (s. 1962), jota Delon ei ole koskaan tunnustanut omakseen. Arin isäksi sen sijaan tunnustautui ranskalainen virkamies Jean-Marc Billancourt. Billancourtin mukaan hän on lähes täydellinen Delonin kaksoisolento, mikä oli kätevää naisten parissa: näin hän päätyi tapaamaan myös Nicon. Nico luuli Billancourtia Deloniksi, ja parilla oli suhde. Billancourt paljasti todellisen identiteettinsä Nicolle, kun tämä kertoi että odottaa parin lasta – mutta Nico ei halunnut uskoa Billancourtia, kun mies sanoi ettei olekaan Delon. Eräänä päivänä Nico vain häipyi jättämättä osoitettaan, eikä se Billancourtia sinänsä haitannut, sillä mies oli jo perheellinen. Myöhemmin Billancourt näki Arin kutsuilla, ja silloin jotain loksahti kohdilleen. Viimeinenkin epäilyksen häivä isyydestä poistui, kun mies näki lehdestä, kuka Arin äiti on. Billancourt kuitenkin sanoo, ettei häntä ole uskottu, kun hän sanoo olevansa Nicon pojan isä. ”Mitä Teihin tulee, herra Delon, minulla on voimakas tunne siitä, että Te ainakaan ette epäile kertomaani hetkeäkään”.[12]

Alain Delonin oma äiti Edith Boulogne näki Arin kuvan ensimmäisen kerran lehdessä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on lapsen isä. Edith Boulogne kävi miehensä kanssa tapaamassa Nicoa ja Aria, kun pikkupoika oli parivuotias. Edith ja hänen miehensä ihastuivat lapseen, ja Edith otti pojan luokseen. ”Uskoin todella, että Alain kyllä hyväksyy pojan.” Pari vuotta sen jälkeen Delon kuuli asiasta ja lähetti agenttinsa kautta äidilleen sanan, että Edithin pitää valita joko oma poikansa tai lapsi. ”Mieheni sanoi minulle, että poikasi kyllä elättää itsensä, mutta Ari ei voi kasvattaa itseään.” Boulogne kertoo, että vaikka Nico olikin ihana ihminen, ei hän osannut huolehtia lapsesta: ”Hän raahasi poikaa ympäriinsä mukanaan, eikä lapsi saanut syödäkseen muuta kuin ranskanperunoita ennen kuin otimme hänet luoksemme. Nico kävi katsomassa poikaa kerran kolmen vuoden aikana, ja toi tuliaisiksi appelsiinin!” Alan Delonin äiti Edith Boulogne päätyi adoptoimaan Arin, mistä johtuen Arin sukunimeksi tuli Boulogne.[12]

Biologinen äiti koitui kuitenkin kohtalokkaaksi Arille, kun hän oli 16-vuotias: Nico esitteli heroiinin pojalleen, ja niin myös Arista tuli addikti.[12][13] Vuosien aikana erilaiset hoitoklinikat ja psykiatrinen hoito tulivat Nicon pojalle tutuiksi.[12][13] Arin mukaan hän joutui viimeistä kertaa vieroitushoitoon 1993.[13] Vuonna 2001 Ari julkaisi kirjan itsestään ja äidistään Nicosta, nimellä L'Amour n'oublie jamais (suom. Rakkaus ei koskaan unohda). Päätös kirjan kirjoittamisesta osui samaan ajankohtaan, kun Arista itsestään oli tullut isä 1999.[12][14] Huumeidenkäytöstä huolimatta Ari piti Nicoa hyvänä äitinä, loistavana ja humoristisena, oikeana rock 'n' roll -naisena, joka otti lavan haltuunsa naarasleijonan lailla.[13]

Diskografia

muokkaa

Studiolevyt

muokkaa
  • The Velvet Underground & Nico (1967) yhdessä The Velvet Undergroundin kanssa
  • Chelsea Girl (1967)
  • The Marble Index (1969)
  • Desertshore (1970)
  • The End (1974)
  • Drama of Exile (1983)
  • Camera Obscura (1985)
  • The Blue Angel (1985)

Postuumit kokoelmat ja konserttitaltioinnit

muokkaa
  • Hanging Gardens (1990)
  • Heroine (1995)
  • My Funny Valentine (1995)
  • Icon (1996)
  • Janitor of Lunacy (2000)
  • Innocent & Vain (2002)
  • Frozen Borderline (2007; tuotantoa vuosilta 1968-1970, sisältää myös ennenjulkaisematonta materiaalia)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Nico, the Life and Lies of an Icon, Richard Witts, ISBN 9781852274702
  • Nico, Songs They Never Play on the Radio, James Young, ISBN 9780954773748
  • Ari Päffgen: L’amour n’oublie jamais, 2001

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Demming, Mark: Nico Songs, Albums, Reviews, Bio & More | AllM... AllMusic. Viitattu 22.3.2025. (englanniksi)
  2. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
  3. ↑ a b c Jussi Mankkinen: Tummanpuhuva Nico on edelleen mysteeri Yle. 25.8.2018. Viitattu 25.8.2018.
  4. ↑ a b c d e f Sophie Rosemont: Nico, retour sur le parcours d'une icône Vogue France. 26.3.2024. Viitattu 22.3.2025. (ranskaksi)
  5. ↑ ”Nico: Evening of Light”.
  6. ↑ a b Trynka, Paul: : Open Up And Bleed, Iggy Pop. . Sphere, 2007. ISBN 978-0-7515-3810-6
  7. ↑ Antti Nylén: Jääkuningatar sulaa. Helsingin Sanomat, 25.8.2018, s. C6. Nicon laaja elämän­työ on vailla analyysia ja täynnä kliseitä. Viitattu 25.8.2018.
  8. ↑ ”We Will Fall - The Stooges | AllMusic”. en
  9. ↑ ”Nico Icon”. Nico, Tina Aumont, Christian Päffgen (käsikirjoitus). Bluehorse Films, CIAK Filmproduktion, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF). 1995-11-16.
  10. ↑ ”Nico, 1988”. Trine Dyrholm, John Gordon Sinclair, Anamaria Marinca (käsikirjoitus). Vivo Film, Tarantula, Rai Cinema. 2018-08-01.
  11. ↑ Jani Saxell: Parempaan maailmaan. Parnasso, 6–7/2013. Otavamedia.
  12. ↑ a b c d e Christian Aaron Boulogne Death Fact Check, Birthday & Age deadorkicking.com. Viitattu 28.6.2020. (englanniksi)
  13. ↑ a b c d Verdot-Belaval, Anthony: Ari Boulogne, la triste histoire du fils illégitime d’Alain Delon Gala.fr. 8.11.2018. Viitattu 28.6.2020. (ranskaksi)
  14. ↑ Ari: L'amour n'oublie jamais. Paris: Pauvert, 2001. ISBN 978-2-7202-1400-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 28.6.2020. (ranskaksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nico_(muusikko)&oldid=23159097”