Nanboku-chō-kausi
Nanboku-chō-kausi (jap. 南北朝時代, Nanboku-chō-jidai) eli ”eteläisen ja pohjoisen hovin kausi” oli Japanin historian noin 60 vuoden pituinen aikakausi, joka kesti vuodet 1336–1392. Sitä voidaan pitää osana pidempää Muromachi-kautta tai omana siitä erillisenä aikakautenaan. Nanboku-chō-kausi alkoi keisari Go-Daigon yrittämästä keisarinvallan palauttamiseen tähdänneestä Kenmu-restauraatiosta vuosina 1333–1336. Restauraation epäonnistuttua keisari joutui pakenemaan hoveineen Kiotosta Yoshinoon. Ashikaga-klaanin pää Ashikaga Takauji perusti samalla Kiotoon uuden sotilashallinnon ja keisarihuoneen. Kahden hovin välinen konflikti ratkesi vasta vuonna 1392.[1][2]
Historia muokkaa
Kamakurasta käsin hallinneen Kamakura-shōgunaatin valta heikkeni 1200-luvun lopulla. Sen myötä Kioton aatelisten keskuudessa vahvistui liike saada valta takaisin sotilasluokalta. Samaan aikaan syntyi kaksi vallasta kilpailevaa keisarihuoneen sukuhaaraa, vanhempi haara ja nuorempi haara. Molemmat tavoittelivat Kamakuran sotilashallinnon tukea. Vuonna 1317 shōgunaatti ehdotti, että haarat voisivat vuorotella valtaannousussa, mutta kiista ei hellittänyt kompromissiehdotuksen myötä. Vuonna 1318, kun keisariksi nousi nuoremmasta haarasta Go-Daigo, väistynyt keisari Go-Uda hajotti eläköityneen keisarin in no chō -viraston, jolloin kaikki valta keskittyi Go-Daigon käsiin.[3]
Go-Daigo halusi palauttaa suoran keisarinvallan, jollainen oli viimeksi vallinnut Heian-kauden alkupuolella ennen Kamakura-sotilashallintoa ja Fujiwara-klaanin sijaishallitsijoiden aikakautta. Hänen ympärilleen ryhmittyi nuoria restauraatiota tukeneita hoviaatelisia. Sotilashallinto sai kuitenkin tietää hänen suunnitelmistaan ja karkotti hänet Okisaarelle. Kansain alueen paikallisjohtajat ja buddhalaiset munkit nousivat sotilashallintoa vastaan, mutta shōgunaatin kaatoivat lopulta vuonna 1333 sen hallitsijasuvun Hōjō-klaanin tyytymättömät vasallit Ashikaga Takauji ja Nitta Yoshisada. Keisari Go-Daigo palasi shōgunaatin romahdettua Kiotoon ja aloitti Kemmu-restauraation. Monet sotilashallinnon kaatamiseen osallistuneet sotilaat olivat kuitenkin tyytymättömiä keisarin uudistuksiin ja saamiinsa palkkioihin, ja jo kolmen vuoden kuluttua vuonna 1336 Takauji kääntyi keisaria vastaan, voitti Yoshisadan joukot ja ajoi keisarin Kiotosta.[3]
Go-Daigo pakeni hoveineen Kioton eteläpuolisille vuorille Yoshinoon lähelle Naraa. Takauji nimitti keisariksi Kiotoon keisarisuvun vanhemman sukuhaaran edustajan ja perusti siten kilpailevan hovin. Takauji perusti myös uuden sotilashallinnon, jonka hänen pojanpoikansa Ashikaga Yoshimitsu siirsi myöhemmin Kioton Muromachi-kaupunginosaan, jossa se sai lopullisen muotonsa ja jonka mukaan se on nimetty Muromachi-shōgunaatiksi.[3]
Go-Daigo ja hänen seuraajansa pitivät pakolaishovin elossa usean vuosikymmenen ajan. Koska Ashikaga-hallinto sai legitimiteettinsä omalta Kioton-hoviltaan, kilpaileva hovi vahvisti heitä vastustavia voimia. Voimakkailla sotilaskuvernööreillä (shugo) oli ollut ratkaiseva asema uuden hallinnon perustamisessa, ja he tulivat yhä itsenäisemmiksi keskushallinnosta. Yoshimitsu onnistui vähitellen saamaan heidät hallintaansa. Vuonna 1392 hän onnistui lopulta myös yhdistämään kilpailevat hovit, lähes 60 vuoden jaon jälkeen. Vallanperimys siirtyi tällöin pohjoiselle Kioton-hoville. Yoshimitsun myötä Ashikaga-hallinto saavutti täysi-ikäisyytenä, ja lyhyttä aikakautta vuosina 1392–1408 pidetään Ashikagojen huippukautena ja kulttuurin kukoistusaikana.[1][3]
Kulttuuri muokkaa
Nanboku-chō-kausi oli epävakaa, kaoottinen ja verinen ajanjakso Japanin historiassa. Siitä huolimatta uudenlainen kulttuuri syntyi sen aikana: ”uusi runomuoto renga (klassinen ketjuruno) syntyi Nijō Yoshimoton (1320–1388) johdolla; historiankronikoita alettiin kirjoittaa kansankielellä; zenmunkit kirjoittivat hienoimmat kiinalaiset runonsa (kanshi); kyōgen-näytelmiä (koomista draamaa) esitettiin; ja Kan’ami (1333–1384) teki ensi kerran nō-teatterista korkean taidemuodon.”[2]
Nanboku-chō-kauden tapahtumia kuvaa elävästi 1340–1370-luvuilla kirjoitettu sotakronikka Taiheiki (”suuren rauhan kronikka”). Se kertoo paitsi hovin myös eri samuraisukujen historiasta ajan levottomuuksien aikana, ja sillä oli merkittävä vaikutus kansankulttuuriin. Muita merkittäviä Nanboku-chō-kaudella kirjoitettuja historiankirjoja ovat Kamakura-kaudesta kertova Masukagami (”kirkas peili”, 1338–1376) ja eteläisen hovin näkökulmasta kirjoitettu Kitabatake Chikafusan laatima Jinnō Shōtōki (”jumalten ja hallitsijoiden kronikka”, 1339, 1343).[2]
Klassinen hovikulttuuri katosi vähitellen Nanboku-chō-kaudella. Sen korvasivat etenkin edellä mainitut kirjallisuuden ja draaman muodot: ketjurunous, kiinalainen runous, nō-teatteri, kyōgen ja tanssi.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b John Whitney Hall, Takeshi Toyoda: Japan in Muromachi Age, s. 12. University of California Press, 1977. ISBN 9780520028883. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d Haruo Shirane: Traditional Japanese Literature: An Anthology, Beginnings to 1600, s. 409–411. Columbia University Press, 2012. ISBN 9780231157308. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d The Muromachi (or Ashikaga) period (1338–1573) Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.12.2012.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nanboku-chō-kausi Wikimedia Commonsissa
