Moro-kapina

Moro-kapina oli Filippiinien muslimivähemmistön kapina yhdysvaltalaisia miehittäjiä vastaan. Sitä pidetään usein jatkona Filippiinien ja Yhdysvaltain sodalle, jonka seurauksena Filippiinit joutuivat Yhdysvaltain haltuun. Kapinan katsotaan kestäneen Filippiinien ja Yhdysvaltain sodan lopusta vuoteen 1913, jolloin käytiin Bud Bagsakin taistelu.

Moro-kapina
Osa Filippiinien ja Yhdysvaltain sotaa
Bud Dajon ensimmäinen taistelu
Päivämäärä: 1899–1913 Paikka: Mindanao, Sulu, Palawan Casus belli: morojen itsenäistymispyrkimykset Lopputulos: Yhdysvaltojen voitto Vaikutukset: Suurimuotoinen kapinointi lakkasi, pieniä kapinallisryhmiä jatkoi toimintaansa
Osapuolet
Yhdysvallat	morot

Taustaa

Vuoden 1898 Pariisin rauha päätti Espanjan ja Yhdysvaltain sodan. Yhdysvallat sai haltuunsa Puerto Ricon Karibianmerellä sekä Guamin Tyynellämerellä. Sopimus takasi myös itsenäisyyden Kuuballe sekä Yhdysvallat saattoi ottaa Filippiinit haltuunsa 20 miljoonan dollarin korvauksella. Aluelisäykset eivät saaneet täyttä kannatusta Yhdysvaltain senaatissa, mutta laajentuminen hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä. Yhdysvalloista tuli siirtomaavalta.

Tällä välin Filippiinit olivat ehtineet julistautua itsenäiseksi. Valtiota ei kuitenkaan tunnustettu ja poliittiset levottomuudet alkoivat itsenäisyyttä kannattavan alkuperäisväestön ja sitä vastustavien länsimaisten kolonialistien kesken. Filippiinien kongressin puhemies julisti sodan Yhdysvalloille 2. kesäkuuta 1899 aloittaen Filippiinien ja Yhdysvaltain sodan.

Yhdysvallat laivasi saarelle yli 100 000 miehen vahvuisen nykyaikaisesti aseistautuneen armeijan. Sodassa käytiin useita taisteluja, mutta vanhanaikaisesti aseistautuneet filippiiniläiset jäivät jatkuvasti alakynteen. Lisäksi kolera ja nälänhätä verottivat filippiiniläisiä. Yhdysvallat menettivät noin 5 000 miestä ja Filippiinit 12 000–20 000 miestä. Lisäksi tauteihin, nälänhätään ja väkivaltaisuuksiin kuoli arvioista riippuen 200 000–1 500 000 siviiliä. Filippiiniläiset antautuivat ja rauhansopimus kirjoitettiin Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta 1902.

Toinen vaihe

Filippiinien muslimivähemmistö, lähinnä Mindanaon ja Jolon alueilla asuneet morot olivat kannattaneet itsenäisyyttä ja käyneet sissisotaa miehittäjiä vastaan jo Espanjan siirtomaavallan aikana. Morot jatkoivat nyt taistelua uusia miehittäjiä vastaan. Vielä Filippiinien ja Yhdysvaltain sodan lopulla he väijyttivät yhdysvaltalaisten partioita ja osastoja, sekä tekivät ryöstöretkiä vastustajan varastoihin. Amerikkalaiset vaativat paikallisia johtajia datuja luovuttamaan soturit, jotka olivat osallistuneet hyökkäyksiin ja palauttamaan Yhdysvalloille kuuluvan omaisuuden. Datut eivät puolustaneet pelkästään itsenäisyyttään, vaan myös ikivanhoja säätyihin perustuneita yhteiskuntaluokkia sekä oikeutta pitää orjia ja maaorjia.

Eversti Frank Baldwinin johtama rangaistusretkikunta hyökkäsi moroja vastaan Bandapatanin taistelussa 2. toukokuuta 1902. Bandapatanin cotta, morojen linnake, tarjosi yllättävän suuren vastuksen ja kun yhdysvaltalaisjoukot saivat tehtyä murron puolustukseen he surmasivat armotta kaikki puolustajat. Bandapatanin taistelu toimi esikuvana ja vastaavanlaisia verilöylyihin päättyneitä taisteluja käytiin koko kapinan ajan.

Sotilaskuvernöörit

Moro-kapinan aikana Yhdysvallat kierrätti Moro-provinssissa kolme sotilaskuvernööriä:

• 1903–1906: Kenraalimajuri Leonard Wood aloitti huomattavia uudistuksia, joihin kuuluivat muun muassa orjuuden lakkauttaminen, koulutuslaitoksen perustaminen, vanhan sulttaanivaltajärjestelmän käytännöllinen purku ja maanomistuksen salliminen kaikille. Hän aloitti myös lakiuudistuksen, jonka tarkoitus oli saada aikaan rauha muslimien ja kristittyjen välille. Wood määräsi myös veroja kerättäväksi, mikä suututti moroja. Sotilaallisesti Wood uskoi koviin otteisiin ja hänen aikanaan yhdysvaltalaisjoukot lähettivät useita rangaistusretkikuntia moroalueelle. Rangaistusoperaatiot vaativat usein myös siviiliuhreja. Näistä yhteenotoista kuuluisimpia on Bud Dajon ensimmäinen taistelu, jota kutsutaan myös Moro-kraatterin verilöylyksi.

• 1906–1909: Kenraalimajuri Tasker H. Bliss sovelsi edeltäjäänsä rauhanomaisempaa politiikkaa moroja kohteen. Hänen aikanaan pitäydyttiin laajoista rangaistustoimista ja luotettiin amerikkalaisjohtoisiin, mutta paikallisesti värvättyihin miliisijoukkoihin . Filippiiniläiset miliisijoukot olivat kuitenkin suhteellisen heikkoja vahvuudeltaan ja ne käyttivät ajoittain kyseenalaisia keinoja rajoittaakseen morojen amok-hyökkäyksiä. Aikanaan kontra-amiraaliksi ylennetty D. P. Mannix palveli alueella luutnanttina 1907–1908 ja kertoi myöhemmin, että kapinallisten ruumiit käärittiin siantaljoihin ja suihin tungettiin lisäksi sianlihaa. Tarkoituksena oli näin häpäistä ruumis uskonnollisesti ja estää soturin hengen pääsy taivaaseen.

• 1909–1913: Kenraalimajuri John J. Pershing aloitti joukon sosiaalisia ja laillisia uudistuksia ja noudatti sovittelevaa politiikkaa edeltäjänsä lailla. Pershing pyrki kuitenkin saamaan aikaan lopullisia ratkaisuja muun muassa aseistariisunnan keinoin. Myös Pershing piiritti morokapinallisia Bud Dajossa, mutta onnistui välttymään suurilta uhrimääriltä. Myöhemmin Bud Bagsakin taistelussa Pershingin joukot surmasivat satoja kapinallisia, joista osa oli naisia ja lapsia. Bagsakin taistelun jälkeen kapina kuitenkin heikkeni ja alueelle voitiin määrätä ensimmäinen siviilikuvernööri.