Avaa päävalikko

Maankäyttö- ja rakennuslaki

suomalainen laki

Maankäyttö- ja rakennuslaki (SDK 132/1999[1], ruots. markanvändnings- och bygglag[2]) on Suomessa vuonna 2000 voimaan astunut laki, joka säätelee rakentamista ja maankäyttöä. Se korvasi vuoden 1958 rakennuslain, minkä myötä luovuttiin kuntien velvollisuudesta alistaa kaavat valtion viranomaisten vahvistettaviksi. Sen sijaan kunnan pitää taata kuntalaisille mahdollisuus mielipiteen ilmaisemiseen kaavoista ja kaavoituksesta.[3]

Maankäyttö- ja rakennuslaki teki myös kehittämisalueet ja maankäyttösopimukset laillisiksi. Kehittämisalueeksi nimetään alue, jonka rakentamiseksi kunta ja rakennusyhtiö muodostavat yhteisön. Maankäyttösopimus on kunnan ja maanomistajan välinen sopimus kaavan toteuttamiseen liittyvistä asioista, ja se tehdään yleensä silloin, kun kunta ei halua hankkia kaavoitettavia maita omistukseensa. 1960- ja 1970-luvuilla kunnat ja rakennuttajat tekivät aluerakennussopimuksia, vaikka rakennuslaissa niitä ei mainittu.[3]

Kuntalaisten uutta osallistumismahdollisuutta on kritisoitu epämääräisyydestä, ja yksityisen rakennuttajan ja kunnan väliseen sopimukseen perustuva projektirakentaminen voi jopa vähentää vaikuttamismahdollisuuksia. Toisaalta kuulemiskierrosten myötä yksityishenkilöillä on enemmän tilaisuuksia valittaa täydennysrakentamiseen liittyvistä kaavamuutoksista omaisuuden suojan nimissä.[3]

Rakentamismääräyskokoelma sisältää tarkempia rakentamista koskevia määräyksiä ja ohjeita.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Maankäyttö- ja rakennuslaki Finlex. Suomen oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 10.4.2017.
  2. Markanvändnings- och bygglag Finlex. Suomen oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 10.4.2017. (ruotsiksi)
  3. a b c Hyötyläinen, Mika: Uusliberaali kaupunkipolitiikka ja kuntien maankäyttö. Yhteiskuntapolitiikka 80, 2015, s. 625-626. Artikkelin verkkoversio.
  4. Suomen rakentamismääräyskokoelma www.ym.fi. Viitattu 7.4.2017.