Ludvig VIII (Ranska)

Ludvig VIII Leijona (ransk. Louis VIII Le Lion) (Pariisi 5. syyskuuta 1187 – Montpernier (Auvergne) 8. marraskuuta 1226) oli Ranskan kahdeksas suoraan Kapeting-dynastiaan kuulunut kuningas vuosina 1223–1226.

Elämä

Ludvig VIII Leijonan syntymä. Miniatyyrikuvitusta teoksesta Grandes Chroniques de France, Paris noin 1300–1400-lukujen vaihde.

Ludvig VIII vanhemmat olivat Ranskan pitkäaikainen kuningas Filip II Augustus (1165–1223) ja hänen ensimmäinen puolisonsa Hainaut'n Isabelle (1170–1190).

Ludvig seurasi isäänsä kuninkaana 14. heinäkuuta 1223. Hän oli tosin ensimmäinen Kapeting-dynastiaan kuulunut valtaistuimen perijä, jota ei ollut voideltu kuninkaaksi jo isänsä elinaikana. Filip II Augustus oli rakentanut kuningasvallasta niin vahvan ja kestävät, että hän ei kokenut tätä vaalikuninkuuteen kuuluvaa järjestälmää tarpeelliseksi. Valtakunnan herrat eivät enää kyseenalaistaneet kuninkuuden perinnöllisyyttä ja vaatineen vaalikuninkuuden palauttamista, vaan alistuivat vahvan monarkin päätöksiin. Näin feodaaliyhteiskunta oli kokenut merkittävän muutoksen kohden yhteinäisyyttä ja kansallisvaltiota.

Ludvig VIII Leijonan voitelu kuninkaaksi tapahtui kuitenkin perinteen mukaan Reimsin tuomiokirkossa 6. elokuuta 1223 ja samalla kruunattiin myös kuningatar Blanka, tapaus oli harvinainen, sillä yleensä kuningattaret olivat saaneet virkansa eri tilaisuudessa ja useimmiten Saint-Denisin luostarin basilikassa.

Kuninkaana Ludvig jatkoi samaa politiikka kuin mitä oli harjoittanut jo hänen isänsä omalla hallituskaudellaan. Tosin suurimmat valloituksensa hän oli tehnyt jo ennen kuninkaaksi tuloaan. Kuitenkin Hän alisti Etelä-Ranskan feodaaliruhtinaita Ranskan kuninkaan alaisuuteen.

Hallituskauden vaikein ja eniten energiaa vaativa tehtävä oli saattaa käytäntöön hänen 1. marraskuuta 1223 antamansa määräys, jolla hän kumosi isänsä määräyksen ja kielsi virkamiehiään ilman syytä rekisteröimästä juutalaisten antamia lainoja. Tuolloin kristittyjen ei ollut soveliasta lainata rahaa korkoa vastaan, teko oli yleensä pannanjulistuksen veroinen rikos kirkollista lakia kohtaan. Koska juutalaiset eivät olleet kristittyja, niin heitä ei voinut myöskään pannaan julistaa. Tätä epämääräistä tilannetta käyttivät vasallit ja muut lääninherrat usein hyväkseen ja toimivat omin päin suhteessa rahanlainaukseen ja juutalaisiin. Ludvigin toimenpide pyrki selventämään tätä, useinkin suuria, ristiriitoja maallisen ja kirkollisen oikeuden välille synnyttänyttä tilannetta.

Valtakunnan herroista 26 tärkeintä hyväksyi kuninkaan antaman määräyksen, mutta vahva Champagnen kreivi Thibault IV kieltäytyi sitä soveltamasta. Hänellä oli oma erillissopimuksensa juutalaisten kanssa, Champagne oli vilkkaan kaupankäynnin liikenteellisten yhteyksien risteyksessä, ja takasi sopimuksella itselleen merkittävät verotulot juutalaisilta. Champagnen kreivistä tuli keskeinen hahmo taistelussa Kapetinkien dynastian kasvavaa voimaa ja valtaa vastaan ja hänen kielteinen asenteensa oli näkyvissä koko Ludvig VIII hallinnon ajan. Esimerkiksi Avignonin piirityksen aikana hän oli vasallisvelvoitteen sitomana läsnä vain vaadittavat 40 päivää, jonka jälkeen hän lähti joukkoineen kotiin.

Sotilas

Lisänimensä Leijona hän ansaitsi aikalaisiltaan valloittamalla kilpailijoiltaan Plantagenêt-suvulta näiden läänityksiä Ranskassa; Poitoun, Saintongen, Périgordin, Angoumoisin sekä osan Borfeaun aluetta. Sotiminen harhaoppisia kataareja vastaan antoi hänelle oikeuden liittää kuninkaallisiin alueisiin Languedocin alueen, jota hän miehitti.

Englanti

Vuonna 1216 Englannin korkeat aateliset, paronit, kapinoivat erittäin epäsuosittua kuningas Juhana Maatonta vastaan ns. ensimmäisessä paronien sodassa. Kapinoivat paronit tarjosivat Englannin kruunua Ranskan kuninkaan Filip II Augustuksen vanhimmalle pojalle ja valtaistuimen perijälle Ludvigille. Juhana Maaton ehti kuolla, ja hänen poikansa Henrik III tuli nimetyksi kuninkaaksi ennen kuin Ludvig purjehti ja otti Englannin haltuunsa sekä julistettiin Lontoossa vuonna 1216 Englannin kuninkaaksi, vaikka häntä ei ollut kruunattu tehtävään. Vuonna 1226 hän valloitti myös Avignonin alueen.

Lontoossa oli kuitenkin ollut pientä vastarintaa kun Ludvig saapui sinne. St. Paulin katedraalissa Ludvig kuitenkin suurin juhlamenoin hyväksyttiin hallitsijaksi kaikkien Lontoossa vaikuttaneiden tärkeiden henkilöiden läsnä ollessa. Useat aateliset ja joukossa myös Skotlannin kuningas kerääntyivät vannomaan uskollisuutta kuningas Ludvigille. Samana vuonna 14. kesäkuuta hän valloitti Winchesterin kaupungin ja pian oli hänellä hallussaan yli puolet Englannin kuningaskunnan alueesta. Puolentoista vuoden sodan jälkeen suuri osa Ludvigia tukeneista paroneista oli loikannut toisen osapuolen riveihin. Kun lisäksi Ludvig kärsi tappion Lincolnissa toukokuussa 1217, oli hänen luovuttava Englannin kuninkuudesta Lambethin rauhassa syyskuussa vuonna 1217, joskin hän sai luopumisestaan huomattavan rahallisen korvauksen.

Englannin hallitsijoista tuon jälkeen eivät useat muutkaan kuninkaat olleet kruunattuja, esimerkiksi Edvard V ja Edvard VII, niin Ludvig voidaan hyvinkin listata Englannin virallisten kuninkaiden joukkoon.

Puoliso ja lapset

Ludvig VIII Leijona poikkesi melkoisesti edeltäjistään etenkin avioliittoasioidensa kohdalla. Hän avioitui vain kerran eikä joutunut ristiriitaan paavin kanssa avioerojensa ja avioliittojensa tähden. Ludvig vihittiin avioliittoon 12-vuotiaana 23. toukokuuta 1200, vuotta nuoremman Kastilian kuninkaan Alfonso VIII Jalon ja Eleonoora Englantilaisen tyttären Blankan (ransk. Blanche) (4. maaliskuuta 1188–26. marraskuuta 1252) kanssa. Nuoren avioparin isovanhemmat olivat aikoinaan aviossa olleet Ranskan Ludvig VII ja Aliénor Akvitanialainen. Avioliitto olikin Akvitanian Aliénorin ajatus ja vielä vanhoilla päivillään hän kävi itse noutamassa Blankan Espanjasta Ranskan hoviin.

Tästä avioliitosta syntyi lapset, joista Kaarle isänsä kuoleman jälkeen:

Blanche (1205–?)
Philippe (9. syyskuuta 1209 – 1218,
Henri 26. tammikuuta (1213–?)
Ludvig IX Pyhä (25. huhtikuuta 1214 – 25. elokuuta 1270,
Robert I (1216–1250) Artois'n kreivi, naimisissa Brabantin Mahaut'n kanssa,
Jean (1219–1227) Anjoun ja Mainen kreivi,
Alphonse (1220–1271) Poitiers ja Toulousen kreivi, joka avioitui Jeanne de Toulousen (1220–1271) kanssa,
Isabelle de France (1225–1270) Longchampin luostarin perustaja ja abbedissa,
Philippe Dagobert (1222 – kuoli lapsena),
Étienne (1226 – kuoli lapsena),
Kaarle I (1227 – 7. tammikuuta 1285), Anjoun ja Provencen kreivi, Sisilian kuningas, Napolin kuningas ja Jerusalemin kuningas. Vuonna 1246 avioitui Provencen Béatricen (1234–1267) kanssa ja vuonna 1268 Burgundin Margueriten (1248–1308) kanssa.

Ludvig VIII Leijonan ja Blanka Kastilialaisen voitelu Reimsin tuomiokirkossa vuonna 1223. Miniatyyrikuvitusta teoksesta Grandes Chroniques de France, Paris noin 1300–1400-lukujen vaihde.

Kuolema

Ludvig oli piirittämässä Toulousen kaupunkia, mutta kreivi Raymond VII:n vastarinta oli sitkeää. Piirityksestä näyttikin tulevan hyvin pitkäaikainen ja niin kuningas päätti jo sairaana luopua siitä ja siirtää hyökkäyksen seuraavan vuoden kesään. Hän lähti paluumatkalle Pariisiin. Tällä Auvergnen maakunnassa ja Montpensierin kaupungissa hänen oli keskeytettävä matkansa. Hän kuoli kaupungissa 8. marraskuuta 1226 punatautiin.

Jo muutama päivä ennen kuolemaansa Ludvig oli, hyvänä ja uskollisena Kapetingina ja kuninkaana, huolehtinut valtakunnan tulevaisuudesta. Hän oli määrännyt puolisonsa Blankan sijaishallitsijaksi valtaistuimen perillisen alaikäisyyden ajaksi. Jos Ludvig VIII Leijona oli ollut ensimmäinen ei isänsä elinaikan voideltu kuningas, niin hänen poikansa oli toinen, ja sen jälkeen ei ennenaikaista voitelua enää Ranskan monarkia käyttänyt.

Ludvig VIII Leijona haudattiin Ranskan kuninkaiden nekropoliin Saint-Denisin luostarin basilikaan Pariisin pohjoispuolelle.

Lähteet

Leblanc-Ginet, Henri; Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l'Histoire, 1997.
Les Rois de France. Judocus. Pariisi 1989.
Kirchhoff, Elisabeth; Rois et Reines de France. Sisältää myös Mémoires de Commines. 1996.
Wenzler, Claude; Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France. 1994.