Leigh Brackett

yhdysvaltalainen kirjailija

Leigh Douglass Brackett (7. joulukuuta 191518. maaliskuuta 1978) oli yhdysvaltalainen tieteis-, fantasia- ja rikoskirjailija. Lisäksi hän käsikirjoitti useita televisiosarjoja ja elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Syvä uni (1946) ja Pitkät jäähyväiset (1973). Tieteiskirjailijana Brackett tunnettiin etenkin avaruusoopperoiden ja fantastisten planeettaseikkailuiden tekijänä. Brackettia on kutsuttu ”avaruusoopperan kuningattareksi”. Brackett teki käsikirjoitusluonnoksen myös Imperiumin vastaiskuun (1980), josta hän sai postuumin Hugo-palkinnon. Vuonna 2014 hänet valittiin Science Fiction Hall of Fameen.[1]

Leigh Brackett
Brackett vuonna 1941.
Brackett vuonna 1941.
Henkilötiedot
Syntynyt7. joulukuuta 1915
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut18. maaliskuuta 1978 (ikä 62)
Lancaster, Kalifornia, Yhdysvallat
Kansalaisuus Yhdysvallat
Ammatti kirjailija, käsikirjoittaja
Puoliso Edmond Hamilton
Kirjailija
Äidinkielienglanti
Aikakausi 1940–1978
Tyylilajit scifi, rikoskirjallisuus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Elämäkerta muokkaa

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

Brackett syntyi Los Angelesissa joulukuussa 1915. Vuonna 1918 hänen isänsä kuoli espanjantautiin, ja seuraavina vuosina perhe muutti usein. Brackett päätti ryhtyä tieteiskirjailijaksi luettuaan 8-vuotiaana Edgar Rice Burroughsin romaanin Marsin jumalat. Hän kävi santamonicalaisesta tyttökoulua ja alkoi kirjoittaa säännöllisesti 13-vuotiaana. Hän harrasti teatteria ja käsikirjoitti näytelmiä, jotka saivat myönteisen vastaanoton. Brackettille tarjottiin mahdollisuutta opiskella collegessa stipendin turvin, mutta hänellä ei ollut varaa maksaa jäljelle jääviä kustannuksia.[2]

Kirjailija muokkaa

Vuonna 1939 Brackett liittyi Los Angelesin science fiction -seuraan, missä hän tutustui Ray Bradburyn ja Robert Heinleinin kaltaisiin aloitteleviin kirjailijoihin. Hän tarjosi tekstejään Argosy- ja Astounding-lehdille, mutta sai niitä julkaistuksi vasta tutustuttuaan Henry Kuttneriin ja C. L. Mooreen, jotka neuvoivat häntä kirjailijantyössä ja auttoivat saamaan yhteyden alan vaikuttajiin.[2] Brackettin ensimmäinen julkaistu novelli oli ”Martian Quest”, joka ilmestyi Astoundingin helmikuun 1940 numerossa.[1]

Brackett kirjoitti mieluiten planeettaromansseja, joista Astoundingin päätoimittaja John W. Campbell ei pitänyt. Niinpä hän alkoi tarjota tekstejään muille lehdille.[2] Brackettin tuotantoa julkaistiin muun muassa Planet Storiesissa, Startling Storiesissa ja Thrilling Wonder Storiesissa.[1] Vuonna 1942 hän julkaisi novellin Mammoth Detective -lehdessä ja kirjoitti sen jälkeen paljon myös rikoskirjallisuutta.[2] Vuosikymmenen puolivälissä Brackett alkoi suosia novellimuodon sijasta pitkää proosaa ja siirtyi vähitellen planeettaromansseista avaruusoopperaan, jonka mittakaava käsitti useita planeettoja.[1]

Monen naispuolisen tieteiskirjailijan tapaan Brackettia luultiin usein mieheksi.[3] Hänen ensimmäinen rikosromaaninsa No Good from a Corpse (1944) teki Howard Hawksiin niin suuren vaikutuksen, että tämä käski sihteeriään ottamaan yhteyttä ”tähän Brackettin jätkään”. Brackett alkoikin kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, joista ensimmäiset olivat The Vampire’s Ghost (1945) ja Syvä uni (1946).[1]

Käsikirjoituksista maksettiin proosakirjallisuutta paremmin,[2] ja vuoden 1955 jälkeen Brackett keskittyi tekemään käsikirjoituksia elokuviin ja televisioon. Tunnettuja ovat varsinkin elokuvat Rio Bravo (1959, Jules Furthmanin kanssa) ja Pitkät jäähyväiset (1973). Brackett kirjoitti käsikirjoitusluonnoksen myös Imperiumin vastaiskuun, joka sai ensi-iltansa kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen.[1] Brackettin oli lisäksi tarkoitus kirjoittaa spin-off-romaaneja, jotka olisivat käsitelleet prinsessa Leiaa, Han Soloa ja Lando Calrissiania.[2]

Yksityiselämä muokkaa

Brackettia on kuvailtu itsepäiseksi ja kapinalliseksi poikatytöksi. Hänen äitinsä ja muut sukulaisensa eivät arvostaneet tieteiskirjallisuutta ja olisivat toivoneet Brackettin kirjoittavan mieluummin sivistyneille naisille sopivaa kirjallisuutta. Brackett vastasi kirjoittavansa sitä mitä osasi, vaikka Ladies’ Home Journalin kaltaisiin lehtiin kirjoittaminen olisikin ollut taloudellisesti järkevämpää. Omien sanojensa mukaan Brackett pärjäsi kirjallisuusalalla alkuvaikeuksien jälkeen hyvin eikä juurikaan kohdannut sukupuolisyrjintää. Poikkeus tähän oli John W. Campbellin Astounding, eikä Brackett muutaman novellin jälkeen suostunut lähettämään tekstejään kyseiseen lehteen.[2]

Vuonna 1946 Brackett avioitui Edmond Hamiltonin kanssa, joka myös oli tieteiskirjailija.[1] Bestmanina toimi Ray Bradbury.[2] John Clute (2013) arvioi Brackettin vaikuttaneen miehensä kirjoitustyyliin, joka ”1940-luvun lopulla parani huomattavasti”. Pariskunta kirjoitti toisinaan yhteistyössä, mutta vain yksi tarina (”Stark and the Star Kings”) julkaistiin molempien nimissä. Hamilton paljasti myöhemmin, että Brackett oli kirjoittanut kolme lukua miehensä nimissä julkaistuun romaaniin The Valley of Creation (1948).[1] Brackettin mukaan pariskunnan kirjallinen yhteistyö ei sujunut kovinkaan hyvin.[2]

Brackett kuoli syöpään 1978.[2]

Tuotanto muokkaa

 
Brackettin ja Ray Bradburyn kirjoittama ”Punaisen usvan Lorelei” oli Planet Storiesin kesän 1946 kansikuvatarina.

Brackett muistetaan parhaiten tieteis- ja fantasiakirjailijana, mutta hän kirjoitti myös useita rikosromaaneja. Lisäksi hänen tuotantonsa käsittää 16 tuotettua elokuvakäsikirjoitusta sekä useita TV-sarjoja.[1]

Brackettin vaikutusvaltaisimmat romaanit ovat avaruusoopperoita ja planeettaromansseja. Niissä on vaikutteita Robert E. Howardin ja varsinkin Edgar Rice Burroughsin teoksista. Mike Ashley kirjoittaa The Encyclopedia of Fantasyn (1997) artikkelissa, että Brackettin merkitys miekan ja magian vakiintumiselle omaksi kirjallisuudenlajikseen oli yhtä suuri kuin Howardinkin.[4] Hänen planeettaseikkailujensa yleisin miljöö oli Mars, joka monella tapaa muistutti Burroughsin samannimisen kirjasarjan maailmaa. Brackettin tarinat eivät muodosta jatkuvajuonista tai sisäisesti ristiriidatonta kokonaisuutta, vaikka niissä onkin harvakseltaan viittauksia toistuviin tapahtumiin tai paikkoihin.[1] Hänen tunnetuin teossarjansa kertoo Eric John Stark -nimisestä seikkailijasta.[4]

John Clute (2013) kuvailee Brackettin tuotantoa dekadentiksi ja näkee siinä romanttista nostalgiaa kaukaiseen menneisyyteen.[1] Brackettin tuotannossa on myös anti-intellektualistisia aineksia.[5]

Tunnustuksia muokkaa

Vuonna 1981 Brackett sai Imperiumin vastaiskusta postuumin Hugo-palkinnon. Vuonna 2014 hänet valittiin Science Fiction Hall of Fameen.[1]

Verkkolehti Gizmodo on kutsunut Brackettia ”avaruusoopperan kuningattareksi”. Useimmista pulp-kirjailijoista poiketen hän kykeni laajentamaan tuotantoaan moniin eri formaatteihin ja tyylilajeihin ja menestyi sekä proosakirjallisuuden että käsikirjoituksien saralla.[2]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l Clute, John: Brackett, Leigh (Toim. John Clute & David Langford) The Encyclopedia of Science Fiction. 9.1.2023. London & Reading: SFE Ltd & Ansible Editions. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k Liptak, Andrew: Happy 100th Birthday to Leigh Brackett, the Queen of Space Opera! Gizmodo. 7.12.2015. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  3. Lilly, N. E.: The Women of Space Westerns Space Westerns. 2008. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  4. a b Ashley, Mike: Brackett, Leigh (Toim. John Clute & John Grant) The Encyclopedia of Fantasy. 1997. London: Orbit. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  5. Clute, John: Anti-Intellectualism in SF (Toim. John Clute & David Langford) The Encyclopedia of Science Fiction. 13.8.2022. London & Reading: SFE Ltd & Ansible Editions. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa