Laura d'Oriano
Laura d'Oriano (1911 Istanbul – 16. tammikuuta 1943 Rooma) oli italialainen vakooja, joka keräsi tietoa toisen maailmansodan liittoutuneille ja joutui lopulta Italian fasistisen hallinnon teloittamaksi. Hänellä oli myös avioliiton kautta saatu Sveitsin kansalaisuus.[1]
Tausta muokkaa
D'Oriano syntyi ensimmäisenä Polycarpo d'Orianon (s. 1886 İzmir) ja Aida Caruanan (s. 1890 Malta) viidestä lapsesta. Isä oli muusikko, joten perhe matkusti paljon. 1920-luvun lopussa perheen isä aloitti liiketoiminnan soitinten maahantuojana ja viejänä Marseillessa. D'Oriano oli tähän mennessä oppinut jo viittä eri kieltä. Hän lähti Pariisiin tavoitteenaan laulajan ura, jolla hän ei kuitenkaan menestynyt. D'Oriano tapasi Marseillessa sveitsiläisen Emil Fraunholzin, jonka kanssa meni naimisiin 18. elokuuta 1931. Näin hän sai automaattisesti Sveitsin kansalaisuuden. Pariskunta asettui Grasseen, jossa d'Oriano ja Fraunholz avasivat elintarvikemyymälän. Pariskunnalle syntyivät tyttäret Renee ja Anna. D'Oriano lähti salaa miehensä ja lastensa luota vuonna 1935 eikä enää koskaan nähnyt tyttäriään. Fraunholz palasi suuttuneena ja epätoivoisena Sveitsiin.[1]
Vuonna 1938 d'Oriano palasi Pariisiin. Hän teki siellä sekalaisia töitä, joista sai vain vähäisesti tuloja. Elokuussa 1940 d'Oriano pakeni natsien miehittämästä Pariisista ja lähti Nizzaan. Hänen asumislupansa oli kuitenkin vanhentunut. Daniel Petard antoi d'Orianolle työpaikan yrityksensä konekirjoittajana, mutta värväsi tämän sitten vakoilutehtäviin. D'Oriano tutustui soluttautuneiden brittitiedustelun joukkojen kanssa työskennelleeseen Simon Cottoniin, joka haastatteli hänet.[1]
Tehtävät vakoojana muokkaa
Tammikuussa 1941 d'Oriano lähetettiin Pariisiin, jossa hänen tarkoituksensa oli saada informaatiota saksalaisilta. Keväällä 1941 hänet lähetettiin Bordeauxiin tarkkailemaan italialaisten sukellusveneiden liikkeitä BETASOM-tukikohdassa. D'Oriano lähetti koodikielisiä viestejä toulouselaiseen hotelliin, jossa ne vastaanotti herra Sabloirolle, joka järjesti d'Orianolle väärennetyt asiakirjat. D'Oriano esiintyi Louise "Loulou" Fremont -nimellä ja tekeytyi ammattimaiseksi laulajaksi sekä tanssijaksi. Syyskuussa 1941 d'Oriano palasi Nizzaan, jossa hän tapasi toistamiseen Simon Cottonin. Tämä oli tyytyväinen työn tuloksiin ja antoi d'Orianolle palkkion.[1]
Lokakuussa 1941 Cotton ehdotti d'Orianolle laajempaa tehtävää Italiassa. Aluksi d'Oriano lähetettiin Marseilleen, jossa tämä tutustui agenttien värväämisestä seudulla vastanneeseen brittiläiseen Cosikiin. D'Oriano suostui Cosikin pyyntöön lähteä hankkimaan tietoja laivojen sijainneista, Genovan ja Napolin satamoista sekä liittoutuneiden Italiassa tekemien pommitusten seurauksista. D'Oriano meni ensin Cosikin kanssa Briançoniin, sai tältä ohjekirjan ja jäi odottamaan henkilöä, jonka oli määrä kuljettaa hänet Italiaan. D'Oriano sai uudet väärennetyt asiakirjat, joissa hänen nimekseen oli merkitty Laura Fantini.[1]
D'Oriano ylitti Ranskan ja Italian välisen rajan kävelemällä yöllä 11.–12. joulukuuta 1941. Hän vietti aikaansa sekä Genovassa että Napolissa. D'Orianon oli vaikea kulkea kohteissa epäilyjä herättämättä, joten hän joutui poliisin tarkkailemaksi. Todellinen henkilöllisyys selvisi viranomaisille 17. joulukuuta 1941, jolloin d'Orianon oli pakko käydä äitinsä kotona saadakseen rahaa junalippuihin. 19. joulukuuta 1941 d'Oriano lähetti viestin vakoiluverkostossa myös toimineelle Emilio Braydalle. Poliisi onnistui tulkitsemaan viestin, jossa oli laivastoa Genovassa ja Napolissa koskenutta tietoa. D'Orianon yhteyshenkilönä toiminut Emilio Brayda viestitti Aldo Rossettille, joka puolestaan välitti tietoa suoraan brittiagentti Cosikille.[1]
Pidätys, oikeudenkäynti ja teloitus muokkaa
26. joulukuuta 1941 d'Oriano lähti junamatkalle kohti Napolia, mutta joutui pidätetyksi. Seuraavana päivänä hänet siirrettiin naisvankilaan Roomaan, jossa hänen hallustaan löydettiin muun muassa useita väärennettyjä asiakirjoja. Kuulusteluja varten d'Oriano siirrettiin Torinoon. Myös Emilio Brayda ja muita pidätettiin d'Orianon kiinnijäämisen myötä. Aldo Rossetti, joka oli Emilio Braydan yhteyshenkilö, kuitenkin onnistui piiloutumaan lähes vuoden ajaksi ennen omaa pidätystään. D'Orianon isä Polycarpo, joka oli eronnut vaimostaan, pyrki vapauttamaan tytärtään yhteydenotoilla eri tahoille, mutta ei päässyt edes näkemään tätä.[1]
D'Oriano vastasi syytteisiin 15. tammikuuta 1943 Rooman "erikoistuomioistuimessa valtion puolustamiseksi", joka oli poliittinen tuomioistuin. Emilio Brayda vapautettiin syytteistä ja värvättiin Italian tiedusteluun vastavakoiluun. Aldo Rossetti, jota puolusti juristi Bruno Cassinelli, puolestaan tuomittiin viidentoista vuoden vankeusrangaistukseen. D'Orianolla ei ollut varaa puolustukseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ampumalla.[1]
D'Orianon kuolemantuomio pantiin täytäntöön 16. tammikuuta 1943. Hän sai tavata papin hieman ennen viemistään Mario de Marin komentaman teloitusryhmän eteen Forte Bravettaan. Teloitus oli suoritettu kello 7:07 aamulla, minkä jälkeen d'Oriano haudattiin joukkohautaan. D'Orianon isä löysi haudan vuonna 1958. D'Oriano haudattiin uudelleen Campo Verano -hautausmaalle, johon myös hänen isänsä tuli haudatuksi kuoltuaan vuonna 1962.[1]
D'Oriano oli ainoa fasistisen Italian kuolemaan tuomitsema ja teloittama nainen. Muitakin naisia tuomittiin kuolemaan, mutta näitä ei koskaan teloitettu.[1]
Jälkimaine muokkaa
D'Orianosta tehtiin dokumenttielokuva Il caso Laura D'Oriano vuonna 2010.[2]