Lateraalifrikatiivi

Lateraalifrikatiivi on konsonanttiäänne[1] (kontoidi), joka tuotetaan muodostamalla kielen laitojen (tai yhden laidan) ja suunseinämän väliin sellainen puristuma, että ilma pääsee siitä vain vaivoin läpi tuottaen näin kuuluvaa friktiota eli hälyä. Lateraalifrikatiivit ovat frikatiivien alaluokka, eli ne ovat obstruentteja. Äänteellisiltä ominaisuuksiltaan lateraalifrikatiiveilla ei ole juurikaan yhteistä lateraalien kanssa, vaikka ne osittain samaan tapaan tuotetaankin.

Lateraalifrikatiivit maailman kielissäMuokkaa

Lateraalifrikatiivit ovat kokonaisuudessaan suhteellisen harvinaisia maailman kielissä, ja useissa kielissä niitä ei ole lainkaan. Eurooppalaisista kielistä kymrissä esiintyy soinniton lateraalifrikatiivi /ɬ/, joka merkitään kymrin oikeinkirjoituksessa ll (esimerkiksi llaeth /ɬai̯θ/ ’maito’).

Lateraalifrikatiiveja esiintyy myös eteläisessä Afrikassa puhutuissa kielissä, esimerkiksi sothossa (soinniton /ɬ/) ja xhosassa (soinnillinen /ɮ/). Myös monissa Väli-Amerikan alkuperäiskielissä esiintyy lateraalifrikatiiveja ja niitä sisältäviä affrikaattoja. Keinotekoisista kielistä lateraalifrikatiivin sisältävä affrikaatta /t͡ɬ/ esiintyy klingonissa (esimerkiksi tlhIngan /t͡ɬɪŋan/ ’klingoni’).

MerkintäMuokkaa

Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa, IPA:ssa, lateraalifrikatiivien merkkejä on kaksi: soinniton dentaalinen, alveolaarinen tai postalveolaarinen [ɬ] ja soinnillinen dentaalinen, alveolaarinen tai postalveolaarinen [ɮ]. Visuaalisesti symbolit muistuttavat velarisoidun alveolaarilateraalin merkkiä [ɫ] (l jonka poikki menee lenkin sijaan aaltoviiva) ja alveolaarilateraalin sekä soinnillisen postalveolaarifrikatiivin jonoa []. Näitä ei kuitenkaan tule sekoittaa toisiinsa.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Wiik, s. 58–99.