Lapiolinja
Lapiolinjaksi tai työlinjaksi[1] kutsuttiin etenkin 1950-luvulta lähtien niitä työvoimapoliittisia keinoja, joilla työttömyyttä hoidettiin yhteiskunnan järjestämillä hankkeilla. Kuvaavan nimensä se sai, kun mahdollisimman suureen työllistettävien määrään pyrittäessä vältettiin maarakennustyömailla koneiden käyttöä, näin jokaiselle voitiin osoittaa tehtävä. Toisaalta lapiointi oli sen luontoista työtä, että siitä suoriutui ilman ammattitaitoakin.
Lapiolinja koettiin ratkaisuksi työttömyyteen aikana, jolloin normaalit työmarkkinat eivät toimineet suhdannevaihteluiden ja elinkeinoelämän murroksessa. Metsätöistä saattoi vapautua kerralla runsaasti työvoimaa metsäteollisuuden näkymien heiketessä. Pientilalliset olivat hyvin usein riippuvaisia näistä tulonlähteistä. Useat merkittävät tiehankkeet saivat autoistumisen myötä alkunsa juuri niihin aikoihin.
Hyvin tunnettu "lapiolinjan" työmaa oli Tarvontie eli nykyinen Ykköstien moottoritieosuus Helsingin Munkkiniemestä Espooseen. Tällä 1950-luvun lopun työmaalla oli töissä lapiomiesten lisäksi jopa hevosia.
Kritiikki muokkaa
Järjestelmää kritisoitiin alusta lähtien. Työkohteet olivat useasti siirtotyömaita, jotka saattoivat sijaita satojenkin kilometrien päässä työllistetyn kotipaikkakunnalta. Näin esimerkiksi perheenisä saattoi viettää viikot tietöissä vieraassa maakunnassa ja pääsi käymään kotonaan muutamana viikonloppuna kuukaudessa. Majoitus työmailla järjestyi yleensä parakissa tai pyöräkopissa. Usein majoituksen taso jätti toivomisen varaa: ahtaus, huono ilma, hygienia ja rauhattomuus olivat polttavia ongelmia. Näihin saatiinkin vuosien mittaan parannusta.
Päättyminen muokkaa
Lapiolinjan päätti 1970-luvun alussa uudenlainen yhteiskunnallinen ajattelu, jossa työttömille alettiin maksaa rahallista korvausta työttömyyden kohdatessa. Tienrakennus alkoi vaatia yhä enemmän ammattitaitoa, ja työttömät alkoivat olla maaseudun kausityöttömien sijasta kaupungeista kotoisin. Lisäksi teiden rahoituksessa käytettävien lainojen ehdoissa edellytettiin kohteiden toteuttamista kustannustehokkaimmilla menetelmillä.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Marko Nenonen: Lapiolinjalla: työttömät pakkotöissä 1948–1971, Atena 2006, ISBN 951-796-428-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ Matti Hannikainen: Lapionvarresta näyttöpäätteelle, s. 67–69 teoksessa Kai Häggman; Anu-Hanna Anttila. Suomalaisen arjen suuri tarina. Werner Söderström; 2010. ISBN 978-951-0-36732-2.
Kirjallisuutta muokkaa
- Marko Nenonen: Tietöissä siirtotyömaalla: tienrakennus ja sosiaaliset olot työttömyystyömailla 1945–1967. Tiemuseon raportteja 2/1993, Helsinki, 1993. ISBN 951-47-7671-2.