Kuokkavierailu

Kuokkavierailu on kutsumattoman, useimmiten ei-toivotun vieraan käynti juhlatilaisuudessa. Kutsumatonta vierasta sanotaan kuokkavieraaksi. Yleisemmin kuokkavieras tarkoittaa kutsumatonta vierasta laajemmin. Kuokkiminen tarkoitti alkujaan kerjäämistä. Yleensä juhlien kuokkavieras etsii juhlista syötävää, juotavaa ja/tai ihmiskontakteja tai korkea-arvoisten ihmisten juhlissa tietoja näistä ihmisistä.

Kuokkavierailu oli yleistä varsinkin 1700-luvun eteläpohjalaisessa maatalousyhteiskunnassa ja nykyään muun muassa Yhdysvalloissa, missä kuokkavierailua kutsutaan muun muassa nimellä wedding crashing. Kuokkavieras voi olla oma itsensä tai esiintyä vaikkapa jonkin juhlijan kaukaisena sukulaisena tai paikan henkilökuntaan kuuluvana. Kuokkavieraat ovat joskus aiheuttaneet ongelmia muun muassa juopuneena, mikä on saattanut johtaa väkivallantekoihin puolin tai toisin.

Kuokkavieraat Suomen historiassa

Häät olivat menneinä aikoina koko maaseutuyhteiskunnan tärkeimpiä ja keskeisimpiä tapahtumia, joten hääseremoniat saattoivat kestää useita vuorokausia. Kutsumattomana häihin tullutta nimitettiin kuokkavieraaksi, ja jos heitä oli enemmän, puhuttiin ainakin paikoin jalkaväestä. Kuokkavierailut (golfstånderi) olivat erityisesti eteläpohjalainen ongelma. Alun perin niitä pidettiin sopimattomina, koska niiden katsottiin rikkovan häärauhaa. ^[1]

Kun Pohjanmaalla nuorten sakkiutuminen isonvihan jälkeen yleistyi, myös kuokkavierailut lisääntyivät. Viranomaiset ja papisto suhtautuivat kuokkavieraisiin hyvin kielteisesti. Niinpä Pohjanmaan maaherra kuulutti 1756, että kuokkavieras voitiin tuomita sakkoihin ja vahingonkorvauksiin, jos hän aiheutti häiriötä. Miespuolinen vierailija voitiin lisäksi lähettää sotapalvelukseen ja naispuolinen yleiseen kehruulaitokseen.

Kauhavalla, Härmässä, Vöyrillä, Isossakyrössä ja Alavudella kuokkavieraat olivat ongelmana jo 1750- ja 1760-luvun vaihteesta lähtien. ^[2] Erityisesti Lapuan suurpitäjässä, mutta laajemminkin Etelä-Pohjanmaalla uhkailtiin pitkin 1700-lukua kutsumattomia häävieraita kirkkoneuvoston määräämin sakoin ja jalkapuurangaistuksin, kunnes 1770-luvulta lähtien heitä alettiin haastaa käräjille ja tuomita kihlakunnanoikeuksissa. Etelä-Pohjanmaan ulkopuolella kuokkavierailuja ei sen sijaan koettu kovin näkyvänä nuoriso-ongelmana.

Kuokkavieraita häihin houkutteli varsinkin viina. Viimeistään 1770-luvulla maakuntaan näyttävät juurtuneen rahahäät, jolloin käytössä olivat raharingit: häävieras maksoi monesti suuren ihailijaparven ympäröimänä riittävän summan rahaa ja sai vastikkeeksi viinaryypyn. Lapuan laki kielsi rahahäät kokonaan ja määräsi viiden ruplan sakon sekä morsiamelle että muille rahankeruussa mukana olleille. Kutsutta häihin tulleille oli sakko kaksi ruplaa. (Hallitussääntö §:t 12 ja 13.) Rahahäät tiesivät nuorelleparille tuloja, minkä takia kuokkavieraisiin alettiin suhtautua aikaisempaa myönteisemmin. Niinpä kun Kuortaneen kirkkoherra yritti 1836 kieltää rahahäiden pitoa, pitäjänkokous pystyi lykkäämään päätöstä parilla vuodella. Pitäjäläiset perustelivat nihkeää kantaansa kuokkavieraskieltoon paitsi vanhalla perinteellä myös sillä, että tällä tavalla saatiin nuorenparin talous alkuun.

Pitäjäkurin käyttöön oton jälkeen kuokkavieraita alettiin sakottaa käräjillä, ja heistä ensimmäiset saivat käräjäsakkonsa jo 1770-luvulla. Vuosina 1840–1889 sakotettiin Etelä-Pohjanmaan käräjillä yli 250 kuokkavierasta, joista yli 40 % oli Lapualta tai sen kappeleista ja runsas neljännes Kuortaneen–Alavuden alueelta. Pitäjäkurin päättyminen lopetti kuokkavierasoikeudenkäynnit vähitellen 1880-luvulla. ^[3]

Katso myös

Lähteet

↑ Vilkuna, Kustaa: Herännäisyys sosiaalisena tekijänä. Vanhaa ja uutta Lapuaa. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950, s. 153–161.
↑ Kallio, Reino: Häiriköintiä ja henkirikoksia, Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 7, 43–47.
↑ Kallio 2009, s. 20, 22–26, 41–43, 50–51, 54, 76, 95–96, 118–119, 150, 204.

Aiheesta muualla

Lapuan laki -dokumentti: http://historiatieto.wordpress.com/hallitussaanto-ja-kylanasetus/

[1] Vilkuna, Kustaa: Herännäisyys sosiaalisena tekijänä. Vanhaa ja uutta Lapuaa. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950, s. 153–161.

[2] Kallio, Reino: Häiriköintiä ja henkirikoksia, Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 7, 43–47.

[3] Kallio 2009, s. 20, 22–26, 41–43, 50–51, 54, 76, 95–96, 118–119, 150, 204.

[1]

[2]

[3]