Kolumbianajokoira

Kolumbianajokoira (sabueso fino colombiano) on kolumbialainen koirarotu. Sillä ei ole FCI:n tunnustusta, mutta Kolumbian Kennellitto Asociación Club Canino Colombiano on hyväksynyt sen viralliseksi roduksi.

Kolumbianajokoira
Avaintiedot
Alkuperämaa	Kolumbia
Määrä	Suomessa tuntematon
Rodun syntyaika	viimeistään 1700-luku
Alkuperäinen käyttö	jäljestys, metsästys
Nykyinen käyttö	jälki-, metsästys- ja seurakoira
Muita nimityksiä	sabueso fino colombiano, tinajero, chapolo, bramador, aullador, Colombian Fino Hound
FCI-luokitus	ei FCI-rotu ACCC: ryhmä 6
Ulkonäkö
Paino	keskikokoinen 15–25 kg suuri 25–35 kg
Säkäkorkeus	keskikokoinen 45–50 cm suuri 51–58 cm
Väritys	valkoinen, punainen, brindle, ruskea tai musta kaksivärinen kolmivärinen
Infobox OK

Ulkonäkö

Kolumbianajokoira on tyypillinen ulvova ajokoira, jonka koko vaihtelee keskikokoisesta suureen. Kallo on edestä katsottuna hieman kaareutuva. Kuono on keskipitkä, suora, hieman kalloa lyhyempi ja ylhäältä katsottuna suorakaiteen muotoinen. Kirsu on väriltään joko musta tai ruskea. Purenta on joko leikkaava tai tasapurenta. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja sävyltään karvapeitteen väriin sointuvat; siniset silmät ja keskenään eriväriset silmät ovat virhe. Korvat ovat pitkät, riippuvat ja leveät. Runko on suorakaiteen muotoinen. Raajat ovat voimakkaat ja lihaksikkaat. Häntä on pitkä ja kärkeä kohden kaventuva.

Karvapeite on lyhyt ja kiiltävä. Väritys on hyvin vaihteleva: yksivärinen valkoinen, punainen, brindle, ruskea, musta; kaksivärinen yhdistelmä edellä mainituista väreistä; kolmivärinen yhdistelmä edellä mainituista väreistä.

• 
  Musta ja punainen
• 
  Punavalkoinen
• 
  Punavalkoinen "ticking"-täplityksellä
• 
  Musta ruskein merkein
• 
  Tricolor
• 
  Tricolor "ticking"-täplityksellä

Kolumbian koiranäyttelyissä rotu jaetaan kahteen eri kokoluokkaan:

• keskikokoinen (estándar): 45–50 cm (2 cm matalampi sallitaan), 15–25 kg
• suuri (grande): 51–58cm (2 cm korkeampi sallitaan), 25–35 kg

Luonne ja käyttäytyminen

Kolumbianajokoira Caldasin Villamaríassa.

Rotu on metsästäessä intohimoinen, itsepäinen ja jääräpäinen. Kotioloissa se on vieraita ihmisiä kohtaan ystävällinen ja hyvin lasten kanssa toimeen tuleva, hyvä seurakoira, joka kykenee myös elämään samassa laumassa muiden koirien kanssa.

Alkuperä

Kolumbianajokoiria 1900-luvun puolivälissä.

Kolumbianajokoira kehittyi kotimaassaan ajokoirista ja Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta tuoduista seisojista, ja sen uskotaan olevan peräisin viimeistään 1700-luvulta. Useammissa kirjoissa mainitaan, että vuosien 1550 ja 1800 välillä muinaisia espanjalaisia ajokoiria, vinttikoiria ja seisojia tuotiin maahan: ensiksi mainittujen avulla metsästettiin jyrsijöitä, keskimmäisten hirviä ja viimeisimmiksi mainittujen ankkoja. Ajokoirista maahan uskotaan tuodun ensisijaisesti sabueso españoleja, koska espanjalaiset uudisasukkaat olivat lähtöisin sen syntyseuduilta Pohjois-Espanjasta (Cantabriasta ja Biskajasta). 1800-luvulla Kolumbiaan saapui myös brittejä kettukoiriensa ja pointteriensa kanssa. Toisten lähteiden mukaan espanjalaiset toivat mukanaan myös podencoja. Asiantuntijat kuitenkin uskovat, että näistä roduista vinttikoiria ja podencoja ei käytetty lainkaan kolumbianajokoiran kehittämiseen, vaan sen sijaan tärkeimmät kantarodut olisivat olleet vanha espanjalainen ajokoira, erinäiset vanhat ranskalaiset ajokoirat, vanha kettukoira, vanha pointteri ja kenties myös muutama muu eurooppalainen vainukoira ja seisoja.

Paikallista ajokoiraa on käytetty erilaisten riistaeläinten metsästykseen viimeistään 1800-luvulta alkaen, ja se on ollut suosittu kaikissa yhteiskuntaluokissa talonpojista presidentteihin. Jo tasavallan aikaan mm. Tomás Cipriano de Mosquera, Guillermo León Valencia, Ciro Ramírez Gálvis ja monet senaattorit omistivat perro fino (myöhemmin sabueso fino) -koiria ja käyttivät niitä urheilumetsästykseen aina siihen asti kunnes voimaan tullut laki kielsi sen.

Itsenäisyystaistelija ja Cedritos-tilan isäntä Luis Agudelo omisti Pohjois-Bogotássa aikansa suurimman ajueen – sen yksilöissä oli paljon englanninkettukoiran perimää. Hänen vihollistensa tuhottua tilan veivät he koirat mukanaan, mahdollisesti Tuluáan asti, ja matkan aikana niitä levisi eri puolille reitin vartta. Simón Bolívarin sanotaan pelastuneen salamurhan yritykseltä talon sisäänkäyntiä vartioineiden, vaarasta varoittaneiden perro fino -koirien ansiosta. Kyseiset koirat oli tuotu alun perin Pichinchasta.

Edes Kolumbian lukuisat sisällissodat vuosien 1819–1948 välillä eivät vaikuttaneet negatiivisesti rodun suosioon: vielä senkin jälkeen sitä tapasi jokaisessa kolumbialaisessa kaupungissa, ja 1950-luvulla jokaisella talonpoikaistilalla oli vähintään yksi rodun edustaja. Aina vuoteen 1950 asti rotu oli maantieteellisesti eristyksissä, minkä vuoksi se säilyi geneettisesti puhtaana. Tärkeitä alueita olivat Suarez-joen valuma-alue, idän tasankoalueet, Cauca-joen tasankoalueet, Antioquian vuoristoalueet, Atlantin rannikkoalueet, Sinún tasankoalueet sekä Magdalena-joen alue.

Etymologia

Perro fino tarkoittaa sananmukaisesti "hienoa koiraa" ja sabueso fino "hienoa ajokoiraa". Eri alueilla käytetään kuitenkin hieman eri nimityksiä: Santanderissa tinajero (metsästämänsä jyrsijän mukaan), Kolumbian Karibian alueella chapolo, Antioquiassa bramador ("ulvoja") tai guartinajero (metsästämänsä jyrsijän mukaan), Llanosissa lapero (metsästämänsä jyrsijän mukaan). Nimitys aullador on yleinen koko maassa, ja se tarkoittaa "ulvojaa".