Avaa päävalikko

Seuran historiaMuokkaa

Seuran kuului aina vuoteen 1918 asti SVUL:ään jäsenseurana, mutta Suomen sisällissodan jälkeen perustetusta Tyoväen Urheiluliitosta (TUL) tuli seuran keskusjärjestö vuodesta 1919 alkaen.[1] Into kuului 1920-luvun lopulla TUL:ssä sosiaalidemokraattijohtoisen liiton oppositioon, jonka vuoksi seura erotettiin TUL:stä 1928.[2] Seura kuului syksyllä 1929 perustetun Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean (TYK) alaisuuteen, jonka toiminta lakkautettiin syksyllä 1930 viranomaisten toimesta. Näin myös jäsenseurojen, kuten Innonkin, toiminta lakkautettiin.[3]

Korvaavana seurana vuodesta 1934 toimi Voimistelu&Urheiluseura Kemin Veto. Seurasta oli TUL:n jäsenseura.[4] Sen toimintaa kesti aina vuoteen 1945, jolloin nimeksi otettiin uudelleen Kemin Into.[5]

Urheilullinen toimintaMuokkaa

Seuran edustajat ovat saavuttaneet lukuisia SM- ja TUL:n mestaruuksia ja muita palkintosijoituksia erityisesti nyrkkeilyssä ja painissa. Nykyisin Innolla on toimintaa keilailussa, koripallossa, nyrkkeilyssä, painissa ja voimistelussa.[6]

KamppailulajitMuokkaa

Kemin Into, kuten monet muutkin TUL:n seurat, oli vahva kamppailulajien seura.

PainiMuokkaa

Perinteisesti työläisseuroissa paini on ollut keskeisimpiä urheilulajeja. Allkuaikoina Innon painijat menestyivät pääosin piirin tasolla. Painin nousun näkyvin nimi oli 1960-luvulla Raimo Taskinen, joka menestyi erityisesti kreikkalais-roomalaisessa painissa. SM-hopeaa tuli vuonna 1962. Vuosina 1963-1967 Taskinen otti viisi kertaa peräkkäinen Suomen mestaruuden sarjassa alle 57 kg. Vuonna 1964 hän oli lähellä olympiaedustusta, mutta valinta kariutui valintakomiteaan. Seuraavana vuonna Taskinen edusti ainoan kerran MM-kisoissa Suomea kuitenkaan menestymättä. Pohjoismaiden mestaruus tuli myös vuonna 1965. Työläisurheiluliittojen MM tuli Israelissa vuonna 1966, joka oli Taskisen parhaimpia painivuosia.[7]

NyrkkeilyMuokkaa

Nyrkkeily tuli Kemin Innon lajivalikoimaan 1924, jolloin menesty oli lähinnä piiritasolla. Nyrkkeilytoiminta lamaantui tultaessa 1930-luvulle.[8]

Kemin Innon nyrkkeilyn menestyksen taustavoima 1950-luvulla oli Taisto Tuominen, myöhempi liikuntaneuvos. Oman aktiiviuransa lopettamisen jälkeen vuonna 1958 hän keskittyi valmennustyöhön. Menestyneitä intolaisnyrkeilijöitä olivat moninkertainen TUL-mestari ja maaotteluedustaja Mauri Ruonala kuten myös Paavo Aho ja Mauri Saarivainio. Menestyneimmäksi intolaisnyrkkeilijäksi kohosi Reima Virtanen.[9]

Mauri Saarivainiosta tosin tuli ensimmäinen olympiaedustaja Méxicon vuoden 1968 olympialaisten välisarjassa (alle 67 kg). Hän hävisi ensimmäisellä kierroksella länsisaksalaiselle Dieter Kottyschille kehätuomarin keskeytyksellä toisessa erässä.[10], [11]

Reima Virtanen saavutti 1960-luvun useita maaotteluvoittoja, Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuksia. Ensimäinen kansainvälinen menestys tuli Bukarestin vuoden 1969 EM-kisoissa, kun Virtanen saavutti pronssin.[12] Hän uusi pronssin Madridin vuoden 1971 EM-kisoissa, joissa Suomen edustajana oli myös Innon Kari Ruonala.[13] Münchenin vuoden 1972 olympialaisten keskisarjassa eli alle 75 kg Virtanen saavutti uransa huippusijoituksen olympiahopealla. Virtanen koki Münchenin kisoissa kolmen voiton jälkeen loppuottelussa tyrmäystappion ensimmäisessä erässä Neuvostoliiton Vjatšeslav Lemeševille.[14]

Saavutustensa ansiosta Reima Virtanen valittiin kaksi kertaa TUL:n vuoden urheilijaksi 1971 ja 1972.

JalkapalloMuokkaa

Miesten jalkapalloMuokkaa

Kemin Into pelasi sodan jälkeen TUL:n omaa suursarjaa. Yhteistyösopimusten mukaan Into pääsi pelaamaan pääsystä Palloliiton ja TUL:n yhteiseen Suomisarjaan 1940-luvun lopulla. Nousu ylemmälle sarjaportaalle tapahtui kaudelle 1966, jolloin Into pelasi toiseksi korkeinta sarjaporrasta eli Suomensarjan Pohjoislohkoa. Kaudeksi 1970 Into nousi jalkapallon mestaruussarjaan, mutta putosi kauden jälkeen sarjasta.

Seura pelasi kaudet 1971-1976 kolmanneksi korkeinta valtakunnan sarjaa eli II Divisioonan Pohjoislohkoa, mutta nousi syksyllä 1976 I Divisioonaan. Kausi 1977 jäi ainoaksi I Divisioonassa, kuten myös kausi 1978 II Divisioonan Pohjoislohkossa. Kaudesta 1979 lähtien seura pelasi neljänneksi korkeinta valtakunnan sarjaa eli III Divisioonaa nousematta enää ylempiin sarjoihin. Syksyllä 1985 Into putosi IV Divisioonaan. Kemiläisen jalkapalloilun TUL:n seurat, Into, Karihaaran Tenho ja Veitsiluodon Kisaveikot (VKV), päättivät perustaa tällöin TUL:ään kuuluvan jalkapalloilun yhteisen erikoisseuran Kemin Pallotoverit (KPT-85). Kemin Innon miesten jalkapallotoiminta päättyi näin syksyllä 1985.

Peliareenana Innon miehillä on ollut Sauvosaaren urheilupuisto, ennen takakenttää varsinainen urheilukenttä eli etukenttä.

Naisten jalkapalloMuokkaa

Naisten joukkue voitti Suomen mestaruuden vuosina 1976 ja 1977, sekä pronssia vielä vuonna 1979. Naisten Suomen Cupin Into voitti vuonna 1982 ja oli hopealla ensimmäisessä naisten cupissa 1981. Into oli finaalin häviävänä osapuolena myös 1984. Naisten jalkapallojoukkueen menestysvuosien pelaajia olivat muun muassa maajoukkueessakin pelanneet Sirpa Järnfors, Irmeli Leskinen, Ulla Lehtosaari, Salme Kinnunen, Soile Malm, Leena Väänänen, Arja Ketola ja Marja-Leena Luomanperä sekä Päivi Ekström, Päivi Kalasniemi, Sirkka Malm, Saara Tuisku, Saara Kinnunen, Sari Kinnunen, Paula Hahtimaa, Leila Tallqvist ja Leila Frondelius (vuosina 76-79).

Menestyneitä urheilijoitaMuokkaa

Seuran tunnetuin urheilija on Münchenin olympiakisoissa vuonna 1972 hopeamitalin ja Pro Urheilu -palkinnon 2006 saanut nyrkkeilijä Reima Virtanen. Myös Suomen jalkapallomaajoukkueen entinen päävalmentaja ja maajoukkueen pitkäaikainen pelaaja Jukka Ikäläinen edusti uransa alkuaikoina Kemin Intoa, kuten myös entinen maajoukkuejalkapalloilija Juhani Himanka.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Hursti 2007, s. 68-69
  2. Hursti 2007, s. 80
  3. Hursti 2007, s. 124-126
  4. Hursti 2007, s. 131
  5. Hursti 2007, s. 192-196
  6. Kemin Into Kemininto.fi. Viitattu 24.7.2014.
  7. Hursti 2007, s. 328-331
  8. Hursti 2007, s. 115-117
  9. Hursti 2007, s. 300-309
  10. Lounasheimo, s. 748
  11. Hursti 2007, s. 309-310
  12. Hursti 2007, s. 310-311
  13. Hursti 2007, s. 369
  14. Hursti 2007, s. 369-371

Aiheesta muuallaMuokkaa