Keisarillinen välittömyys

Keisarillinen välittömyys (saks. Reichsfreiheit tai Reichsunmittelbarkeit) oli Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa saksalaiseen feodaalilakiin perustuva etuoikeutettu asema, jossa valtakunnansäätyihin kuuluvat valtakunnankaupungit sekä ruhtinaspiispojen tai maallisten valtakunnanruhtinaiden alueet, tai yksittäiset henkilöt kuten valtakunnanritarit, olivat välittömästi keisarin (myöhemmin myös valtiopäivien ja keisarikunnan ylimpien tuomioistuimien) alamaisia.

Lyypekin vapauskirja vuodelta 1226, jossa Fredrik II antoi sille valtakunnankaupungin aseman.

Välittömyyden myöntäminen alkoi varhaiskeskiajalla, yleensä piispoille, apoteille ja kaupungeille. Alkuun se oli usein saajilleen enemmän rasite kuin etuoikeus, koska nämä joutuivat usein tukemaan keisaria rahallisesti tai sotilaallisesti, tai toimimaan isäntinä keisarilliselle seurueelle. Keisarin vallan heikentyessä 1200-luvulta alkaen keisarillista välittömyyttä nauttivat saivat kuitenkin haltuunsa huomattavia valtaoikeuksia, jotka olivat aiemmin kuuluneet keisarille.

Vuonna 1648 Westfalenin rauhassa keisarillisen välittömyyden katsottiin liittyvän alueelliseen yliherruuteen (saks. Landeshoheit tai lat. superioritas territorialis). Nykytermeillä sitä voisi kutsua rajoitetuksi suvereniteetiksi, koska Landeshoheitia nauttivat alueet olivat edelleen keisarikunnan yhteisen lain alaisia.

Asteet

Keisarillista välittömyyttä nauttivat tahot voidaan jakaa kolmeen pääryhmään, joista kaksi ensimmäistä muodostivat valtakunnansäädyt.

• Ensimmäiseeen ryhmään kuuluivat ne, joilla oli henkilökohtainen ääni valtiopäivillä (lat. votum virile): vaaliruhtinaat, muut [Valtakunnanruhtinas|valtakunnanruhtinaat]] ja ruhtinaspiispat, sekä jotkut ruhtinasapotit.
• Toiseen ryhmään kuuluivat ne, joilla oli edustus valtiopäivillä, mutta ei henkilökohtaista äänioikeutta: välittömyyttä nauttivat kreivit ja muut aatelisherrat, valtakunnankaupungit, sekä välittömyyttä nauttivien luostarien apotit ja abbedissat.
• Kolmanteen ryhmään kuuluivat ne, jotka nauttivat välittömyyttä mutta eivät kuuluneet valtakunnansäätyihin: valtakunnanritarit, eräät luostarit (yleensä nunnaluostarit), sekä jotkut vapaat paikkakunnat (saks. Freiorten).

Etuja ja haittoja

Keisarilliseen välittömyyteen usein liittyviä oikeuksia olivat muunmuassa oikeus kantaa veroja ja tullimaksuja, pitää markkinoita, lyödä rahaa, kantaa aseita, ja pitää oikeudenistuntoja. Näistä viimeiseen saattoi kuulua valta julistaa kuolemantuomioita (saks. Blutgericht, 'verioikeus').

Merkittävä oikeus oli myös pääsy valtiopäiville. Vuonna 1528 Overijsselin maakunta Alankomaissa yritti saada tunnustuksen sille, että Kaarle V hallitsi sitä keisarin asemassa, eikä Burgundin herttuana. Tämä olisi tarkoittanut keisarillista välittömyyttä ja parantanut Overijsselin neuvotteluasemia hallitsijansa kanssa, koska maakunnan asukkaat olisivat voineet vedota valtiopäiviin kiistoissa Kaarlen kanssa. Tästä syystä keisari vastusti muutosta ankarasti ja sai sen estettyä.

Keisarillisen välittömyyden haittapuolia olivat keisarin mahdollinen puuttuminen paikalliseen hallintoon, tai välittömyyteen liittyvien etuoikeuksien rajoittaminen tai lakkauttaminen.