Kihlakunnanvouti

(Ohjattu sivulta Kaupunginvouti)

Kihlakunnanvouti on Suomessa paikallisen ulosottomiehen virkanimike. Ahvenanmaalla on kihlakunnanvoudin sijaan maakunnanvouti.

Kihlakunnanvuodin tulee olla koulutukseltaan lakimies. Voutien apuna toimivat kihlakunnanulosottomiehet, jotka käytännössä hoitavat suurimman osan yksittäisistä ulosottoasioista[1] (noin 3,35 miljoonaa asiaa/vuosi). Lisäksi ulosottovirastossa työskentelee kansliahenkilökuntaa. Ulosottohenkilöstön kokonaismäärä on 1 017.[2]

Kihlakunnanvouti johtaa ulosottopiirejä, jotka ovat kihlakunnan ulosottovirastoja tai kihlakunnanviraston ulosotto-osastoja ja niiden toimialueena on yleensä yksi tai useampi kihlakunta. Suomessa on yhteensä 22 ulosottovirastoa.[3] Virastoilla on yhteensä 66 toimipaikkaa.[4]

Johtavan kihlakunnanvoudin ja kihlakunnanvoudin nimittää valtakunnanvoudinvirasto[2], joka hoitaa myös niiden ohjaus- ja valvontatehtävät. Se ratkaisee muun muassa ulosottoviranomaisten menettelystä tehdyt kantelut. Oikeusministeriöllä tai valtakunnanvoudinvirastolla ei kuitenkaan ole toimivaltaa kumota tai muuttaa yksittäistä ulosmittausta tai muuta toimenpidettä.[5]

Kihlakunnanvoudin virkanimike syntyi 1990-luvulla kihlakuntauudistuksen myötä. Sitä ennen ulosottomiehenä toimi niin sanotuissa vanhoissa kaupungeissa kaupunginvouti[6] ja muualla nimismies muiden toimiensa ohessa.

LähteetMuokkaa

  1. Erkki Havansi: ”34.2”, Oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö, s. 197. Helsinki: FORUM IURIS, 2007. ISBN 978-952-10-2330-9.
  2. a b https://valtakunnanvoudinvirasto.fi/material/attachments/vvv2/vvvliitteet/kJEYwmT4Z/Ulosotto_Suomessa_2018.pdf (s. 3 ja s. 63)
  3. Oikeusministeriö nimitti virastojen päälliköitä. Oikeusministeriö 12.2007. Viitattu 9.12.2015.
  4. Ulosottovirastojen toimipaikat vähenevät. Oikeusministeriö 14.12.2012. Viitattu 9.12.2015.
  5. Valtakunnanvoudinvirasto. Viitattu 9.12.2015.
  6. Mäntylä, Ilkka: Kaupunkien hallinto. Teoksessa Suomen historia 4. Vapauden aika, kustavilainen aika. Päätoimittaja Yrjö Blomstedt, s. 44-45. Weilin+Göös, 1986.