Kalorifeerilaitos

Kalorifeerilaitos on vanha lämmitysjärjestelmä, jossa lämmönkuljettimena käytetään ilmaa. Ilma lämmitetään lämpökammiossa olevissa ilmanlämmitysuuneissa, kalorifeereissa, noin 35–50 °C:een. Lämmin ilma johdetaan kanavia pitkin lämmitettäviin huoneisiin, joihin se luovuttaa osan lämmöstään. Jäähtynyt ilma poistuu huonetilasta joko ulos (ilmanvaihtolämmitys) tai lämpökammioon uudelleen lämmitettäväksi (kiertoilmalämmitys). Ilman kuljettimena käytettiin joko luonnollista vetoa tai ventilaattoreita.

Kaavapiirros kalorifeerilaitoksesta.

Kalorifeerit valmistettiin yleensä valuraudasta, lukuun ottamatta tulipesää, joka muurattiin. Mallit vaihtelivat eri tehtailla. Polttoainetilan oli oltava suuri, jotta palaminen voi jatkua yhdellä täyttökerralla useita tunteja. Savukanavat piti voida puhdistaa lämpökammion ulkopuolelta, etteivät noki ja tuhka päässeet huonetiloihin. Ilmanjohtokanavat olivat joko muurattuja tai ne valmistettiin esimerkiksi rautalevyistä tai laudoista. Kanavat oli rakennettava niin ettei niissä ollut ilman kulkua haittaavia äkillisiä mutkia ja läpileikkauksen muutoksia. Lämmön määrää säädettiin pelleillä tai venttiileillä rajoittamalla ilmavirran suuruutta, sekoittamalla kylmää ilmaa lämpimän joukkoon tai muuttamalla palamisen voimakkuutta vedon avulla.

Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon rakennettiin kalorifeerilaitos, josta vastasi norjalaissyntyinen insinööri Endre Lekve. Kirkon vuonna 1893 tuhonnut tulipalo sai alkunsa lämmitysjärjestelmästä. Vastaavia lämmitysjärjestelmiä rakennettiin muihinkin kirkkoihin, jo aiemmin Helsingin Vanhaan kirkkoon (1867) ja 1890-luvulla Tuusulan kirkkoon. Vielä 1910-luvullakin niitä saatettiin rakentaa, esimerkiksi Terijoen ortodoksiseen Jumalanäidin Kazanin ikonin kirkkoon (1915). Ne olivat kuitenkin kalliita ja siksi harvinaisia.