Kaikukuvaus

radiologinen kuvantamismenetelmä

Kaikukuvaus tai ultraäänikuvaus on radiologinen kuvantamismenetelmä, joka perustuu suurtaajuisen äänen heijastumiseen eri tiheyksisten kudosten rajapinnoista.

Kaikukuva 12-viikkoisesta sikiöstä

Ultraäänilaitteella voidaan kuvantaa pehmytkudoksia reaaliaikaisesti. Ultraäänitutkimuksessa tarkastellaan yleensä liikkuvaa kuvaa, mutta mittauksia ja kuvan tallennusta varten kuva voidaan pysäyttää.

Korkeat ultraäänet heijastuvat kudoksista eri tavoin. Kovista kudoksista kuten luun pinnasta ja paksuista kalvoista ne heijastuvat kokonaan, nesteestä (esimerkiksi virtsarakko) heijastuu hyvin vähän. Mitä enemmän nestettä tutkittava kohde sisältää, sitä tummempana se näkyy kuvassa. Tiiviit kudokset näkyvät valkoisina.

Tyypillisiä tutkimuskohteita ovat kohtu ja sikiö, maksa, munuaiset ja sydän. Lisäksi poski- ja otsaontelotulehduksia (sinuiitti) tutkitaan ultraäänellä[1]. Luita ja niveliä ei yleensä tutkita, koska kuvassa nähdään vain pinta mutta ei luun sisään. Mahan ja suoliston tutkiminen on hankalaa, koska ääniaalto ei etene näiden sisältämissä kaasuissa. Keuhkojen tutkiminenkin on rajoittunutta.

Erityisanturin avulla voidaan saada parempi näkyvyys useammista rakenteista. Esimerkiksi prostatatutkimuksissa hyödynnetään endoraktaalista anturia. Kilpirauhasen ja kaulan kuvantamisessa taas saadaan hyvä kuvatarkkuus jo pinta-anturin avulla.[2]

Niin sanotuilla doppler-ultraäänilaitteilla voidaan havaita kohteen liikkumissuunta. Anturia kohti tuleva kohde näytetään eri värisenä kuin poispäin menevä kohde. Doppler-ultraääntä käytetään tutkittaessa verenvirtausta ja sillä voidaan havaita ja tutkia muun muassa sydämen läppävikoja, joihin liittyy usein virtaavan veren poikkeavaa pyörteilyä. Pyörteet näkyvät näin sinisinä ja punaisina purskahduksina.

Ultraääni on turvallinen kuvantamismenetelmä, koska siinä ei tarvita ionisoivaa säteilyä.

ViitteetMuokkaa

Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.