Kaijenikulaisuus
Kaijenikulaisuus (tai kaienikulaisuus) oli 1820–1830-luvuilla Siikajokilaaksossa vaikuttanut varhaisherännäinen hurmoksellinen herätys, jota johti käsityöläinen Niilo Niilonpoika Laurila. 1800-luvun alkuvuosikymmenten herännäisliikehdintä johti kahteen samaan aikaan käytyyn suureen oikeustapaukseen, Kalajoen ja Rantsilan käräjiin, vuosina 1838–1839. Näistä Kalajoen käräjät on aina huomioitu tärkeänä vaiheena herännäisen herätysliikkeen historiassa, mutta Rantsilan kaijenikulaisia vastaan käydyt käräjät ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka Rantsilassa oli syytettyjä vain kolme vähemmän kuin Kalajoella.
Tämän uskonnollis-hurmoksellisen liikkeen erikoinen nimi tulee sen johtajasta Niilo "Kaije-Niku" Laurilasta. Niilo tunnettiin lempinimellään "Niku". Tämän lempinimen eteen lisättiin määritteeksi ja tarkennukseksi kudontavälinettä tarkoittava sana "kaije", koska Laurila valmisti työkseen kangaspuiden "kaiteita" (yks. kaije) eli "pirroja". Joskus nimi on esiintynyt myös muodossa "Kaide-Niku". Nimitystä "kaijenikulaisuus" on käytetty paikallis- ja kotiseutuhistorioissa, kun taas heräteliikehistoriassa on puhuttu vain Siikajokilaakson herätyksestä.
Kaijenikulaisuutta ei ole haluttu yhdistää herännäisyyteen eli körttiläisyyteen, vaikka se oli yksi niistä maasta vallinneista herätyksistä, kuten esimerkiksi "ruotsalaisuus" (Paavo Ruotsalaisen Savon heränneet) ja "niskaslaiset" (Wilhelm Niskasen Pohjanmaan ja Kalajokilaakson heränneet). Kaijenikulaisuutta väitöskirjansa "Täällä on oikea Suomenkansa" - Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918 yhteydessä tutkinut teologian tohtori Ilkka Huhta on arvellut tähän tärkeimmäksi syyksi liikkeen hurmoksellisuutta, joka taas ei ole sopinut körttien vakavaan, rationaaliseen, maskuliiniseen ja rauhalliseen julkisuuskuvaan. Paikallishistoriateoksessa Siikajokilaakso keskiajalta vuoteen 1860 – Siikajokilaakson historia I kaijenikulaisuutta on pidetty omana ryhmänään ja identiteettinä, jota ei voida yhdistää herännäisyyteen. Tohtori Huhtalan mukaan kaijenikulaisuus oli paras rinnastaa körttiläisyyteen ja renqvistiläisyyteen.
Niilo Laurila piti yhteyksiä ja tutustui Henrik Renqvistin sekä Pohjois-Savon että Kuopion seudun heränneisiin. Lisäksi Paavo Ruotsalaisen tiedetään käyneen kaijenikulaisuuden hallitsemilla seuduilla. Laurilan henkilökohtainen ja koko liikkeen jäsenten herääminen perustui herännäisyydelle olennaiseen käsitykseen siitä, että enne heräämistä oli ollut "suruton aika".
Tosin kaijenikulaisuudessa oli poikkeuksia, jotka tekivät siitä muista herätyksistä poikkeavan. Hurmoksellisuuteen yhdistyi se, että kaijenikulaisista suurin osa oli naisia, joita Rantsilassa syytetyistä oli 3/5. Kaijenikulaisuudessa oli poikkeavaa myös se, että sillä oli vahva yhteys 1700-luvun lopun mystikkoliikkeeseen. Lisäksi kaijenikulaisuus oli 1830-luvulla liikkeenä siinä kehitysvaiheessa, jossa Savon herännäisyys oli jo 1820-luvulla. Se oli edelleen maallikkojohtoinen, vaikka Pohjanmaan herännäisyys oli jo siirtynyt ja Savon heränneet hyvää vauhtia siirtymässä pappisjohtoisuuteen. Tähän vaikutti maantieteellinen eristyneisyys. Lisäksi tunnettu Pohjanmaan herätyksen johtaja, pappi Niilo Kustaa Malmberg arvosteli, että Siikajokilaakson ja Revonlahden heränneiden vanhurskaus ei perustunut Kristuksen sovitukseen, vaan ulkonaiseen rukoukseen sekä tiukkaan kieltäytymiseen lääkkeistä, tupakasta, kahvista ja viinasta. Lisäksi hän arvosteli, että nämä pitävät tiukasti kiinni ajatuksistaan, eivätkä "siedä mitään oikaisuja". Tämä ilmeisesti tarkoitti sitä, että kaijenikulaiset eivät suostuneet omaksumaan pappisjohtoa.
Kaijenikulaisuuden kulta-aika päättyi Rantsilan käräjiin, jossa liikkeen johto ja sen aktiivijäsenet tuomittiin laittomien hartausseurojen järjestämisistä. Hurmoksellisuus näkyi myös näillä käräjillä. Laurilan jälkeen liikettä johti Juho Nevala, joka piti yhteyksiä edelleen Kalajokilaakson heränneisiin. Lopulta lestadiolaisuus sai jalansijaa Siikajokilaaksossa ja viimeiset kaijenikulaiset ja heidän jälkeläisensä siirtyivät lestadiolaisiksi.
Lähteet
muokkaa- Huhta, Ilkka: ”IV D 2b. Rantsilan käräjät”, "Täällä on oikea Suomenkansa". Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918, s. 198-201. (2. painos) Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 2001. ISBN 978-952-5031-20-1