Wikipedia

Moskovan oikeudenkäynnit

suuret näytösoikeudenkäynnit Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikana 1936-1938
(Ohjattu sivulta Kahdenkymmenenyhden oikeudenkäynti)

Moskovan oikeudenkäynnit on nimitys kolmelle suurelle näytösoikeudenkäynnille, jotka pidettiin Moskovassa Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikana vuosina 1936–1938. Syytetyt ja tuomitut olivat entisiä korkea-arvoisia Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johtajia, joiden valheellisesti väitettiin työskennelleen fasististen tai imperialististen ulkovaltojen hyväksi tuhotakseen neuvostojärjestelmän.

Moskovan toisen oikeudenkäynnin syytettyjä.

Oikeudenkäynneistä ensimmäinen oli elokuussa 1936 järjestetty ”trotskilais-zinovjevilaisen terroristikeskuksen oikeudenkäynti” eli niin sanottu kuudentoista oikeudenkäynti, jonka pääsyytetyt olivat Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev. Toinen oli tammikuussa 1937 järjestetty ”neuvostovastaisen trotskilaisen keskuksen” oikeudenkäynti eli seitsemäntoista oikeudenkäynti, jonka pääsyytetyt olivat Karl Radek ja Georgi Pjatakov. Kolmas oli maaliskuussa 1938 järjestetty ”neuvostovastaisen oikeistolaisen ja trotskilaisen blokin oikeudenkäynti” eli kahdenkymmenenyhden oikeudenkäynti, jonka pääsyytetyt olivat Nikolai Buharin ja Aleksei Rykov. Maanpaossa elänyt Lev Trotski oli poissaolevana syytettynä kaikissa kolmessa oikeudenkäynnissä. Kaikki syytetyt pakotettiin tunnustamaan tekaistut syytökset kiduttamalla heitä tai uhkaamalla heidän perheenjäsentensä henkeä.

Moskovan oikeudenkäynnit on nähty Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin keinona hankkiutua eroon vanhoista kilpailijoistaan. Teloitetuiksi joutuivat lähes kaikki tuolloin elossa olleet vanhat puoluejohtajat Stalinia itseään lukuun ottamatta. Oikeudenkäynnit pidettiin Moskovan ammattiliittojen talossa.

Tausta muokkaa

Neuvostoliitossa oli jo ennen Stalinin vainoja pidetty muutamia huomiota herättäneitä suuria kansallisia näytösoikeudenkäyntejä. Niitä olivat muun muassa vuoden 1928 Šahty-oikeudenkäynti, vuoden 1930 Teollisuuspuolueen oikeudenkäynti ja vuoden 1931 ”menševikkien yleisliittolaisen toimiston” oikeudenkäynti, jotka eivät kuitenkaan koskettaneet NKP:n omaa johtoa.[1]

Suurten puhdistusten välittömänä laukaisijana oli NKP:n Leningradin-puoluejohtajan Sergei Kirovin salamurha joulukuussa 1934. Kirovin ampunut Leonid Nikolajev oli Grigori Zinovjevin, Stalinin syrjäyttämän Kirovin edeltäjän, entinen kannattaja. Tähän vetoamalla Zinovjev ja hänen liittolaisensa Lev Kamenev tuomittiin tammikuussa 1935 Stalinin vaatimuksesta salaisessa oikeudenkäynnissä kymmeneksi ja viideksi vuodeksi vankeuteen ”moraalisesta osallisuudesta” Kirovin murhaan. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Stalinille. Marraskuussa 1935 Zinovjevia, Kamenevia ja Trotskia syytettiin julkisesti vakoilusta vieraiden valtojen hyväksi. Kesällä 1936 turvallisuuspoliisi NKVD esitti Stalinille todisteita, joiden mukaan maanpaossa elänyt Trotski olisi pitänyt yhteyttä Neuvostoliitossa olleisiin kannattajiinsa ja nämä olivat edelleen neuvotelleet Zinovjevin, Kamenevin ja Nikolai Buharinin tukijoiden kanssa. Tämän jälkeen Stalin päätti tuhota vanhat kilpailijansa lopullisesti, vaikka nämä olivat jo vuosia aiemmin menettäneet kaiken todellisen poliittisen vaikutusvaltansa.[2]

Huhtikuussa 1935 säädetty rikoslain muutos mahdollisti 12-vuotiaiden ja sitä vanhempien lasten tuomitsemisen samoihin rangaistuksiin kuin aikuiset. Tämän jälkeen näytösoikeudenkäynneissä syytettyjä oli helpompaa kiristää tunnustamaan uhkaamalla heidän lapsiaan syytteillä.[3]

Zinovjevin–Kamenevin oikeudenkäynti muokkaa

Moskovan oikeudenkäynneistä ensimmäinen järjestettiin 19.–24. elokuuta 1936. Pääsyyttäjänä toimi Andrei Vyšinski ja päätuomarina Vasili Ulrih.[3] Syytettyjä oli kuusitoista: Zinovjev, Kamenev, Ivan Smirnov, Grigori Jevdokimov, Vagaršak Ter-Vaganjan, Sergei Mratškovski, Ivan Bakajev, Jefim Dreitzer, Eduard Holtzman, Isaak Reingold, Richard Pickel, Valentin Olberg, Konon Berman-Jurin, Fritz David (Ilja-David Krugljanski), Moisei Lurje ja Natan Lurje.[4] Heitä syytettiin ”terroristisen trotskilais-zinovjevilaisen vastavallankumouksellisen keskuksen” muodostamisesta. Syytettyjen väitettiin kuuluneen vuodesta 1932 alkaen[5] Trotskin ulkomailta johtamaan salaliittoon, joka oli murhannut Kirovin ja suunnitellut Stalinin sekä muiden neuvostojohtajien murhia. Salaliittolaisten väitettiin myös vehkeilleen viisivuotissuunnitelmien romuttamiseksi sabotoimalla Neuvostoliiton maataloutta ja teollisuutta, esimerkiksi sekoittamalla meijerien voihin nauloja ja sairastuttamalla tuotantoeläimiä. Lisäksi heidän väitettiin myyneen Neuvostoliiton alueita natsi-Saksalle ja Japanille vastineena näiltä saamastaan avusta. Kuudestatoista syytetystä viisi oli turvallisuuspalvelu NKVD:n kätyreitä, joiden valheelliset tunnustukset kävivät todistusaineistosta myös muita vastaan.[3] Trotskin ohella myös hänen poikansa Lev Sedov esitettiin yhtenä rikollisen salaliiton johtajista.

Zinovjev ja Kamenev olivat 1920-luvun valtataistelussa olleet ensin Stalinin liittolaisia, sitten oppositiossa häntä vastaan ja jonkin aikaa myös liitossa Trotskin kanssa, vaikka eivät kannattaneetkaan tämän oppeja. Stalin lupasi oikeudenkäynnin alla salaisessa tapaamisessa säästää Zinovjevin ja Kamenevin, heidän perheenjäsentensä ja heidän entisten tovereidensa hengen, jos he tunnustaisivat syytteet. Zinovjev ja Kamenev tunnustivat. Tunnustusten ohella syytteiden tueksi ei voitu esittää mitään aineellisia todisteita. Viranomaisten hallussa väitettiin olevan Trotskin lähettämiä kirjeitä, joissa tämä antoi ohjeita terrori-iskuihin, mutta väitettyjä kirjeitä ei koskaan tuotu julkisuuteen. Stalin petti lupauksensa, sillä kaikki syytetyt tuomittiin kuolemaan.[3] Zinovjev ja Kamenev teloitettiin seuraavana aamuna. Tämä oli ensimmäinen kerta Stalinin aikana, kun entisiä keskuskomitean jäseniä teloitettiin.[6]

Radekin–Pjatakovin oikeudenkäynti muokkaa

 
Pääsyyttäjä Andrei Vyšinski lukee syytteitä Karl Radekia vastaan Moskovan toisessa oikeudenkäynnissä.

Tammikuussa 1937 pidetyssä Moskovan toisessa oikeudenkäynnissä pääsyytettyinä olivat Karl Radek, Georgi Pjatakov, Grigori Sokolnikov ja Leonid Serebrjakov.[5] Muut seitsemästätoista syytetystä olivat Jakov Livšits, Nikolai Muralov, Mihail Boguslavski, Ivan Graše, Jakov Drobnis, Ivan Knjazev, Boris Norkin, Gavriil Pušin, Stanislav Rataitšak, Iosif Turok, Aleksei Šestov, Valentin Arnold ja Mihail Stroilov.

Useat syytetyistä olivat kuuluneet 1920-luvulla Trotskin johtamaan vasemmisto-oppositioon. Nyt heidän väitettiin kuuluneen Trotskin johtamaan salaliittoon, joka pyrki kumoamaan neuvostojärjestelmän ja palauttamaan kapitalismin. Jälleen toistuivat syytökset salamurhista, laajamittaisesta sabotaasista ja liittoutumisesta fasististen ulkovaltojen kanssa.[3] Tuomiot julistettiin 30. tammikuuta. Kolmetoista syytettyä, joukossa Pjatakov, tuomittiin kuolemaan. Radek, Sokolnikov ja kaksi muuta saivat kymmenen vuoden vankeustuomiot.[3][5] NKVD järjesti myöhemmin Radekin ja Sokolnikovin murhatuiksi vankilassa.[3] Vankeustuomioilla selvinneistä Arnold ja Stroilov teloitettiin Orjolin vankilan vankien joukkoteloituksessa syyskuussa 1941.

Pjatakovin tuhoamisen on arveltu olleen Stalinille keino painostaa politbyroon jäsentä Sergo Ordžonikidzeä tukemaan muita puhdistuksia, sillä Pjatakov oli ollut teollisuusasiain kansankomissaarina toimineen Ordžonikidzen apulaiskansankomissaari. Ordžonikidze teki itsemurhan muutamaa viikkoa oikeudenkäynnin jälkeen.[6]

Buharinin–Rykovin oikeudenkäynti muokkaa

Stalin julisti kesäkuussa 1937 Nikolai Buharinin, Aleksei Rykovin ja Mihail Tomskin syyllistyneen vakoiluun. He olivat olleet Stalinin liittolaisia 1920-luvun valtataistelussa Trotskia, Zinovjevia ja Kamenevia vastaan, mutta muodostaneet 1920-luvun lopussa Stalinin politiikkaa arvostelleen niin sanotun oikeisto-opposition, joka sittemmin oli vaiennettu.[7] Tomski oli tehnyt itsemurhan jo vuonna 1936.

Moskovan kolmas oikeudenkäynti pidettiin maaliskuussa 1938. Syytettyjä oli 21, heistä tunnetuimpina Buharin, Rykov, Nikolai Krestinski, Christian Rakovski ja entinen NKVD:n päällikkö Genrih Jagoda, joka oli ollut järjestämässä Moskovan ensimmäistä oikeudenkäyntiä.[5] Muut syytetyt olivat Hryhori Hrynko, Vladimir Ivanov, Fayzulla Xojayev, Akmal Ikramov, Vasil Šaranhovitš, Arkadi Rozenholz, Mihail Tšernov, Isaak Zelenski, Sergei Bessonov, Prokopi Zubarev, Pavel Bulanov, Veniamin Maksimov-Dikovski, Pjotr Krjutškov, Lev Levin, Ignati Kazakov ja Dmitri Pljetnov. Useat syytetyistä olivat kuuluneet Uzbekistanin kommunistisen puolueen johtoon.[8] Jälleen syytettyjä syytettiin Trotskin johtamaan salaliittoon kuulumisesta, Stalinin salamurhan suunnittelusta ja vakoilusta ulkovaltojen hyväksi.[3] Buharinin väitettiin suunnitelleen jopa Leninin salamurhaamista vuonna 1918. Syytettyihin kuului myös kolme lääkäriä, Levin, Kazakov ja Pljetnov, jotka syytteiden mukaan olivat Jagodan käskystä myrkyttäneet puoluejohtoon kuuluneen Valerian Kuibyševin, Jagodan edeltäjän Vjatšeslav Menžinskin, kirjailija Maksim Gorkin ja viimeksi mainitun pojan Maksim Peškovin.[5][8]

Buharin tunnusti syytökset pelastaakseen vaimonsa ja poikansa hengen.[7] Hän tosin muotoili tunnustuksensa siten, että kiisti kaikki yksittäiset rikokset, joista häntä syytettiin, ja myönsi ainoastaan yleisen syyllisyyden. Syytetyistä Krestinski kiisti syytteet kokonaan ensimmäisessä kuulemisessaan 2. maaliskuuta, mutta hän muutti lausuntoaan jo seuraavana päivänä ja tunnusti syytteet. Oletettavasti kuulustelijat mursivat hänet yön aikana.[9] Kaikki syytetyt kolmea lukuun ottamatta tuomittiin 13. maaliskuuta kuolemaan.[5] Teloitukset pantiin toimeen 15. maaliskuuta. Kuolemantuomion välttivät Rakovski, Pljetnov ja Bessonov, jotka saivat 20 vuoden vankeustuomion. Heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä Orjolin vankilan vankien joukkoteloituksessa syyskuussa 1941.[8]

Muita oikeudenkäyntejä muokkaa

Moskovan kolmen näytösoikeudenkäynnin ohella samoina vuosina järjestettiin myös muita merkittäviä Stalinin puhdistuksiin liittyneitä oikeudenkäyntejä. Kesäkuussa 1937 marsalkka Mihail Tuhatševski ja joukko muita sotilaskomentajia tuomittiin kuolemaan salaisessa sotaoikeudenkäynnissä.[10]

Lähteet muokkaa

  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Service 2003, s. 175, 185.
  2. ↑ Service 2003, s. 214–218.
  3. ↑ a b c d e f g h Soviet show trials (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 11.12.2016.
  4. ↑ Report of Court Proceedings – The Case of the Trotskyite-Zinovievite Terrorist Centre (englanniksi) The Art Bin. Viitattu 11.12.2016.
  5. ↑ a b c d e f Purge Trials (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.12.2016.
  6. ↑ a b Service 2003, s. 218–219.
  7. ↑ a b Service 2003, s. 221, 223.
  8. ↑ a b c Dmitri Minaev: 1938: Seventeen former Bolshevik officials from the Trial of the 21 (englanniksi) Executed today 15.3.2008. Viitattu 11.12.2016.
  9. ↑ Gudrun Persson: And they all confessed... (englanniksi) The Art Bin. Viitattu 11.12.2016.
  10. ↑ Service 2003, s. 220.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Antero Uitto & Ossi Kamppinen. Stalinin lavastukset: näytösoikeudenkäynnit 1936–1938. Docendo 2020 ISBN 978-952-291-844-4
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Moskovan_oikeudenkäynnit&oldid=22083484”