Jules Ferry

ranskalainen poliitikko

Jules François Camille Ferry[1] (5. huhtikuuta 1832 Saint-Dié17. maaliskuuta 1893 Pariisi)[2] oli ranskalainen poliitikko ja valtiomies kolmannen tasavallan alkuaikoina. Hän toimi Ranskan pääministerinä vuosina 1880–1881 ja 1883–1885 sekä ulkoministerinä 1883–1885. Ferry muistetaan koululaitoksen uudistajana, laïcitén (kirkon ja valtion eron) kannattajana sekä Ranskan siirtomaavallan laajentajana. Hänen poliittinen uransa kaatui Tonkin-kriisinä tunnettuun tapaukseen maaliskuussa 1885.

Jules Ferry
Jules Ferry, Léon Bonnat’n maalaama muotokuva vuodelta 1888.
Jules Ferry, Léon Bonnat’n maalaama muotokuva vuodelta 1888.
Ranskan pääministeri
Presidentti Jules Grévy
Edeltäjä Charles de Freycinet
Seuraaja Léon Gambetta
Presidentti Jules Grévy
Edeltäjä Armand Fallières
Seuraaja Henri Brisson
Henkilötiedot
Syntynyt5. huhtikuuta 1832
Saint-Dié, Ranska
Kuollut17. maaliskuuta 1893 (60 vuotta)
Pariisi, Ranska
Tiedot
Puolue Maltilliset tasavaltalaiset

UraMuokkaa

Ferry kouluttautui isänsä tavoin lakimieheksi ja aloitti uransa oikeuslaitoksen palveluksessa Pariisissa vuonna 1855. Hän tuli pian tunnetuksi toisen keisarikunnan terävänä kriitikkona, varsinkin vuosina 1867–1869 Le Temps -sanomalehdessä julkaisemissaan artikkeleissa, joissa hän arvosteli paroni Haussmannin johtamaa Pariisin hallintoa.[2] Hänet valittiin Pariisista vuonna 1869 lainsäätäjäkuntaan eli parlamentin alahuoneeseen.[3] Ranskan–Saksan sodan aikana Ferry toimi Seinen departementin prefektinä ja marraskuussa 1870 hänet nimitettiin Pariisin määriksi eli pormestariksi. Yrittäessään hallinnoida piiritettyä ja nälästä kärsivää pääkaupunkia hän sai lempinimen Ferry-la-Famine (”nälkä-Ferry”).[2] Pariisin kommuunin aikana hän joutui pakenemaan yritettyään ensin puolustaa kaupungintaloa viimeiseen asti kommunardeja vastaan.[3] Pian kommuunin kukistamisen jälkeen Ferry joutui eroamaan virastaan.

Vuosina 1872–1873 Ferry oli lähettiläänä Kreikassa, mutta palasi sitten Ranskaan. 1870-luvulla hän oli edustajainkamarin jäsenenä ja kuului presidentti Patrice MacMahonia ja oikeistohallituksia vastustaneeseen tasavaltalaiseen oppositioon. Tasavaltalaisten päästyä valtaa hän toimi vuodesta 1879 alkaen useissa ministerinviroissa, mukaan lukien kahdesti pääministerinä.[2][3] Ferryn tärkeimpänä saavutuksena pidetään koulujärjestelmän uudistusta, joka toi Ranskaan kaikille pakollisen, ilmaisen ja ei-kirkollisen opetuksen. Uudistuksen merkittävin osa toteutui vuonna 1882 säädetyllä lailla.[2] Myös ylin opetushallinto uudistettiin.[3] Ferryn ensimmäinen hallitus toteutti myös eräitä muita kirkon vallan vähentämiseen tähdänneitä uudistuksia: jesuiitat ja muut sellaiset kirkolliset kongregaatiot, joiden toimintaa ei oltu turvattu vuoden 1801 Ranskan ja pyhän istuimen välisessä konkordaatissa, lakkautettiin ja niiden jäseniä kiellettiin toimimasta opettajina tai rehtoreina.[2] Tämä johti muun muassa jesuiittakoulujen lakkauttamiseen. Lisäksi uskonnonopetus korvattiin valtion kouluissa ”moraali- ja kansalaiskasvatuksella”. Oikeisto vastusti koulu-uudistuksia jyrkästi parlamentin molemmissa kamareissa ja Ferry sai niiden seurauksena papiston vihat päälleen.[3]

 
Valokuva Ferrystä.

Ferry onnistui myös muutamien muiden poliitikkojen kanssa aikaansaamaan Ranskan siirtomaaimperiumin merkittävän laajentamisen uusin valloituksin. Näin hankittuihin alueisiin kuuluivat Tunisia (1881), Tonkinin ja Annamin alueet Vietnamissa (1883), Madagaskar (1885) sekä Ranskan Kongo (1884–1885). Valloituspolitiikka ei juuri saanut tukea kansalaisilta ja Tonkinin valloitukseen liittyneet ongelmat johtivat lopulta Ferryn toisen hallituksen kaatumiseen.[2] Maaliskuun lopussa 1885 saapuneet tiedot ranskalaisten perääntymisestä Lạng Sơnissa johtivat edustajainkamarissa radikaalien masinoimaan epäluottamuslauseeseen hallitukselle kahta päivää myöhemmin.[3] Pääansion hallituksen kaatamisesta katsotaan kuuluneen Georges Clemenceaulle, joka vastusti resurssien tuhlaamista siirtomaavalloituksiin.[4] Kiinan kanssa onnistuttiin tosin neuvottelemaan Ranskalle edullinen rauhansopimus, mutta se ei enää pelastanut Ferryn hallitusta.[3]

Ferry ajautui Tonkin-kriisin seurauksena myös henkilökohtaiseen epäsuosioon, mutta pysyi kuitenkin vaikutusvaltaisena poliitikkona maltillisten tasavaltalaisten puolueessa. Hän esiintyi valtaa tavoitelleen kenraali Georges Boulanger’n vastustajana. Vuonna 1887 Ferry oli puolueensa ehdokkaana presidentiksi, mutta vetäytyi vapaaehtoisesti vaalista kompromissiehdokas Sadi Carnot’n hyväksi, jonka myös radikaalit hyväksyivät.[3]

Ferry vetäytyi 1880-luvun lopussa päivänpolitiikasta ja kirjoitti siirtomaapolitiikkaansa puolustaneen teoksen Tonkin et la mére-patrie (1890).[3] Ferry valittiin vielä vuonna 1891 senaattiin Vosgesista ja helmikuussa 1893 hänestä tuli senaatin puheenjohtaja. Hän kuoli pian sen jälkeen haavoihin, jotka oli saanut aiemmin erään mielipuolen ammuttua häntä.[2][3]

LähteetMuokkaa

  1. Suuri henkilökirja, s. 177. WSOY, Helsinki 2001.
  2. a b c d e f g h Jules Ferry (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 1.4.2013.
  3. a b c d e f g h i j Nordisk familjebok (1908), s. 100–101 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 2.4.2013.
  4. Georges Clemenceau (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 2.4.2013.

Aiheesta muuallaMuokkaa