Jean Barraqué
Jean Barraqué (17. tammikuuta 1928 Puteaux – 17. elokuuta 1973 Pariisi) oli ranskalainen säveltäjä[1], joka kehitti oman sarjallisen tekniikkansa. Hän oli opiskelijana Pariisin konservatoriossa; hän sai opetusta Jean Langlais'lta ja Olivier Messiaenilta. Yvonne Loriod kantaesitti hänen pianosonaattinsa, ja myös Boulez esitti joitain hänen teoksiaan kapellimestarina. Sävellystyönsä ohessa Barraqué kirjoitti muun muassa kirjan Debussystä. Heikko terveys vaivasi häntä vuonna 1964 sattuneen auto-onnettomuuden jälkeen. Lisäksi tulipalo hänen kotonaan tuhosi joitain hänen käsikirjoituksiaan. Säveltäjästä tuli Ordre National du Mériten Chevalier kesäkuussa 1973.[2]
Barraquélla ja Michel Foucault'lla oli rakkaussuhde 1950-luvulla.[3] Barraquén sarjallisuus perustuu sävelrivien vähittäiseen muunteluun uusiksi sävelriveiksi läpi teoksen. Tätä tekniikkaa hän nimitti ”lisääntyviksi sarjoiksi”. Harry Halbreichin mukaan ”kammottava epätoivo” leimaa Barraquén tuotantoa, joka on täysin ”kuoleman suuren varjon” hallitsema.
André Hodeirin vuonna 1961 julkaisemassa kirjassa Barraqué nimetään (pääasiassa pianosonaattinsa pohjalta) yhdeksi suurimmista säveltäjistä sitten Beethovenin.[2]
Teokset muokkaa
Barraquén tunnustettuun tuotantoon kuuluvat seuraavat teokset:
- Pianosonaatti (1952)
- Séquence sopraanolle ja yhtyeelle (1950–1954)
- Étude nauhalle (1954)
- Le temps restitué sopraanolle, kuorolle ja orkesterille (1956–1957; uudistettu 1968)
- ...au delà du hasard lauluäänille ja neljälle soitinryhmälle (1959)
- Chant après chant sopraanolle, pianolle ja lyömäsoittimille (1966)
- Konsertto klarinetille, vibrafonille ja kuudelle kolmen soittimen ryhmälle (1968)
Näistä teoksista neljä viimeksi mainittua liittyvät suunniteltuun, mutta vain pieniltä osin toteutettuun sarjaan, joka pohjautuisi Hermann Brochin romaaniin Der Tod des Vergil. Myös joistakin muista osista syntyi vähäisiä luonnoksia. Ennen tunnustettua tuotantoaan Barraqué oli säveltänyt jo noin 30 muuta teosta.[2]
Séquence perustuu aiemmin sävellettyyn kolmen laulun sarjaan (1950), jossa käytettiin Baudelairen, Rimbaud'n ja Laulujen laulun sanoja. Séquencen sanat kuitenkin ovat Nietzschen käsialaa.[2]
Lähteet muokkaa
