Wikipedia

Irakin–Iranin sodan tausta

(Ohjattu sivulta Irakin-Iranin sodan tausta)

  Irakin–Iranin sodan tausta käsittelee niitä asioita ja tapahtumia jotka johtivat Irakin–Iranin sotaan 1980-luvulla. Sotaan johtivat maiden kiistat Shatt al-Arabin vesiväylästä, ajatollah Khomeinin halu levittää islamilaista vallankumousta Irakin šiialaisten keskuuteen sekä se, että Irakin diktaattori Saddam Hussein tahtoi arabimaiden johtoon muun muassa valtaamalla Iranin öljykenttiä.

”Esihistoria” muokkaa

Irak ja Iran ja olivat etnisesti varsin erilaisia valtioita. Vanhalla ajalla Mesopotamian ja Iranin kansat olivat monestikin sodassa keskenään, muun muassa Elam taisteli Sumeria ja Babyloniaa vastaan. Iranissa asui pääosin alkuperältään indoiranilainen kansa, persialaisia, azereita, kurdeja ym. Irakissa taas asui lähinnä arabeja ja kurdeja. Kurdit loivat osaltaan jännitteitä Irakin ja Iranin välille.

Uskonnossa oli eroja. Iranista tuli šiialainen valtio Persian safavidien aikana. Irak oli taas sunnivetoinen valtio, vaikka šiialaisuus olikin syntynyt siellä, ja siellä oli enemmän šiialaisia kuin sunneja. Se että šiiat olivat sunneja huonommassa asemassa, aiheutti ajoittain tyytymättömyyttä šiiojen keskuuteen.

Kiista joistain alueista periytyi muutaman sadan vuoden takaa, osmanien ja Persian välisestä kilpailusta. Osmanit surmasivat 40 000 šiiaa vuonna 1512 ja safavidit tunkeutuivat nykyisen Irakin alueelle 1623 ja 1638[1].

1600-, 1700- ja 1800-luvuilla tehtiin monia rajasopimuksia Persian ja Osmanien valtakunnan välille[2]. Toisen maailmansodan jälkeen kiista alkoi näkyä yhä enemmän irakilaispoliitikkojen puheissa.

Aluekiistat, Irakin kurdit ja šiiat muokkaa

Irakilla ja Iranilla oli vanha kiista rajasta ja nimenomaan Shatt al-Arabin vesiväylästä, jossa kaksi suurta virtaa, Eufrat ja Tigris yhdistyvät. Irakilaisilla oli halua liittää osia Iranin maakunnasta Khūzestānista itseensä jo kauan ennen Saddam Husseinin valtakautta. Khūzestānissa, entisessä Arabistanissa asui lähinnä arabeja. Sodan perimmäinen syy lienee ollut Saddamin halu ratkaista vanha Irakin ja Iranin välinen kiista vesiväylästä sekä vallata Iranilta Abadanin lähellä sijaitsevia Khūzestānin öljykenttiä ja näin rakentaa Irakista voimakas paikallinen valtio. Tämä olisi myös kasvattanut Saddamin kansansuosiota.

Vuonna 1969 Irakin pääministeri kutsui Khūzestānia Arabistaniksi. Vuonna 1971 katkesivat diplomaattiset suhteet Irakin ja Iranin väliltä, koska Iran tuki Irakin kurdikapinaa. Yhdysvallat avusti Irakin kurdeja vuodesta 1972[3]. Samana vuonna Neuvostoliitto sopi Irakin kanssa sotilaallisesta avusta. Irak ja Iran toimivat Israelia vastaan muun muassa Jom kippur -sodassa 1973, mutta tämä ei helpottanut muuten maiden välejä. Sekä Irak että Iran hyötyivät öljykriisin aiheuttamasta raakaöljyn hinnan noususta[3] ja saattoivat ostaa lisärahoilla muun muassa aseita. Vuonna 1974 Irakin ja Iranin rajoilla kahakoitiin molemminpuolisin raskain tappioin. Irakin päätös sulkea öljyrikas Kirkukin alue pois tulevasta autonomisesta kurdialueesta suututti kansallismieliset kurdit aseelliseen kapinaan[4]. Iran tuki Irakin kurdeja, jotka jätti seuraavana vuonna pulaan kun Iranin kanssa sovittiin asioista. Joulukuussa 1974 šiiat aloittivat maan eteläosassa kapinan, mutta se päättyi hallituksen järjestämiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Vuonna 1975 iranilaiset toivat sotilaitaan kurdialueille ja Irakin sekä Iranin rajalla oli sen takia välikohtauksia[4]. Irak yritti vastapainoksi tukea Iranin kurdien ja Khūzestānin arabien vastarintaa Irania vastaan[4]. Neuvostoliitto ja arabimaat eivät tukeneet konfliktissa Irakia[5]. Iran pelkäsi kapinaliikkeiden syntyä alueelleen ja täysimittaista sotaa. Shatt al-Arabin jaosta saatiin aikaan Algerin sopimus 6. maaliskuuta 1975, jossa Irak joutui antamaan puolet väylästä Iranille, mikä koettiin Irakin kenraalien keskuudessa nöyryyttävänä[6]. Näin vaikka iranilaiset antoivat vastapainoksi pari kylää Qasr-i-Shrinin alueelta. Tämä johtui siitä, että sopimus salli Iranin käytännössä valvoa vesiväylän käyttöä[7]. samoin Irak ja Iran sopivat vuonna 1975 ettei Iran auta enää Irakin kurdeja. Helmikuussa 1977 šiiat kapinoivat muun muassa Najafissa ja Karbalassa, mutta poliisin kukistaessa kapinan ei kuolonuhreiltakaan vältytty[8].

Iranin heikkous vallankumouksen pyörteissä muokkaa

Ennen sotaa Iranin šaahi osti runsaasti aseita Yhdysvalloista. Irakin asevoimien kalusto oli hankittu Neuvostoliitosta, joka ei tuohon aikaan myynyt parasta kalustoaan. Molemmilla mailla oli suuret asevoimat. Irakin asevoimien varustelutaso oli heikompi. Iranin islamilainen vallankumous kuitenkin muutti tilanteen – Iran ei tulisi saamaan Yhdysvalloista apua, päinvastoin se oli asesaarron alainen ja Yhdysvallat pyrki estämään sen öljynviennin. Toisaalta Iranin öljyntuotanto kutistui ulkomaisten avustajien vetäydyttyä[9]. Suunnilleen samaan aikaan Iranin islamilaisen vallankumouksen kanssa Saddam Hussein kaappasi vallan kenraali Ahmed Hassan Bakrilta[10]. Saddam Hussein oli ennen sodan aloittamista tehtyjen pienten rajahyökkäysten perusteella päätellyt, ettei islamilaisen vallankumouksen heikentämä Iran pystyisi tehokkaaseen vastarintaan Irakin hyökkäystä vastaan. Irakin asevoimien upseerit suosittelivat maansa johtoa hyökkäämään Iraniin. Iranissa teloitettiin korkeita šaahin ajan upseereita ja vallankumouskaartit olivat heikkoja. Iranin armeijasta lähti upseereita edelleen maanpakoon. Iranin armeijalla oli myös pulaa sen käyttämän yhdysvaltalaisen sotilaskaluston varaosista, mikä heikensi ratkaisevasti armeijan taistelukykyä. Sekä Irakissa että länsimaisessa mediassa arvioitiin Iranin asevoimien kaluston käyttömahdollisuuksien heikentyneen jopa 40 %:iin alkuperäisestä. Arviolta 1/3 panssareista ja 1/2 koneista ei ollut enää käyttökunnossa. Lisäksi maasta poistuneet yhdysvaltalaiset sotilasneuvonantajat vaikeuttivat tilannetta muun muassa tuhoamalla varaosien tietokantoja tietokoneista.

Saddam uskoi lisäksi iranilaisten kääntyvän Khomeinin vallankumousta vastaan – vastaava oletus kuin Adolf Hitlerillä tämän hyökätessä Neuvostoliittoon vuonna 1941, oletus kuitenkin aliarvioi kansallistunteen. Koska islamilaisen vallankumouksen pelättiin leviävän Lähi-idässä (Irakissahan oli huomattava määrä šiioja) Hussein oletti Yhdysvaltojen epäilemättä tukevan Irakia Irania vastaan. 1970-luvun puolivälistä alkaen Yhdysvallat oli rakentanut Rapid Deployment Force-iskujoukkoja etenkin Saudi-Arabian hallitseman öljyn suojaamiseksi. Naton arvioissa Neuvostoliitto pyrkisi horjuttamaan tilannetta ensin Iranissa. Neuvostoliiton joukot olivat Irakin hyökätessä Afganistanissa, Iranin naapurimaassa. Neuvostoliiton ja Irakin väliset suhteet olivat kuin liittolaismaiden, kun Irak hyökkäsi Iraniin. Molemmilla supervalloilla oli ollut omat kuvitelmansa Iranin luhistumisesta, minkä vuoksi Irak tiesi, ettei Iran saisi tukea miltään taholta.

Iranin tukema šiiakapina Irakissa muokkaa

Sodan väitetään olleen vältettävissä vielä vuonna 1979. Etelä-Irakissa on enin osa väestöstä šiiamuslimeja, vaikka vallassa olivat sunnimuslimit. Khomeini kehotti arabimaailman šiioja nousemaan sunnihallituksia vastaan seuraten Iranin islamilaisen vallankumouksen esimerkkiä[11]. Iranilaisten uskonjohtajien mielestä baathistien hallitsema Irak oli ei-islamilainen valtio, joka sorti šiioja[12]. Irakissa olikin 1979-1980 Iranin tukemia šiiojen mellakoita[13].

Sodan välittömänä syynä käytettiin Ad Dawahin 1. huhtikuuta tekemää murhayritystä Irakin pääministeri Tariq Azizia vastaan. Iskussa kuoli 20 baathistia. Myöhemmin huhtikuussa yritettiin murhata tiedotusministeri Latif Nusseif al-Jasim[14]. Vaikka monet Irakin šiiat eivät Iranin mullahien puolella olleetkaan, niin Muhammad Baqir al Sadr oli kääntynyt Khomeinin puolelle Najafissa[15] ja julkaisi 4. helmikuuta 1979 fatwan, jossa kielsi šiialaisia liittymästä baath-puolueeseen. Niinpä Irakin hallitus pidätytti al Sadrin ja hänen sisarensa Amina Haydan, joka tunnettiin paremmin nimellä Bint al-Huda. Kun Irakin šiiat osoittivat mieltään al Sadrin pidättämisen puolesta, Irakin hallitus hirtätti molemmat[15]. Irakin merkittävimmän hengellisen šiiajohtajan hirttäminen aiheutti vastalauseryöpyn šiiamaailmassa, ja toukokuussa 1980 oli rajavälikohtauksia Irakin ja Iranin rajalla[16]. Niinpä Irakin–Iranin sodan perimmäisenä syynä onkin pidetty sitä, että Saddam pelkäsi Khomeinin syöksevän hänet vallasta, ja päätti estää tämän hyökkäämällä Iraniin pyrkien syöksemään Khomeinin vallasta[17].

Irakin heikot kohdat muokkaa

Irakin armeijalla oli kuitenkin omat ongelmansa. 75 % armeijasta oli šiioja ja pelättiin etteivät šiiat mielellään taistelisi uskonveljiään vastaan. Lisäksi Irakin laivasto oli heikompi kuin Iranin. Irakin armeijan lentokoneista vain puolet olivat taistelukykyisiä. Pommittajat eivät saaneet lentää, koska niiden pelättiin pommittavan Saddamia itseään. Saddam oli tapattanut monia armeijan upseereita ja paras kalusto ja koulutetuimmat joukot oli käytössä Saddamin suojelemiseksi, ei rintamalla. Saddam tiesi Irakin ylivoiman Iraniin nähden olevan ohimenevä. Lisäksi Irakia uhkasi muun muassa se, että Iran pystyisi teoriassa helposti valtaamaan sen pienen osuuden Persianlahden rannikosta ja estämään maan ulkomaankaupan sitä kautta. Irakia uhkasi myös pohjoisessa mahdollinen kurdien liittyminen Iranin puolelle.

Välikohtauksia juuri ennen sotaa 1980 muokkaa

Rajavälikohtauksia sattui maiden välisellä rajalla pitkin vuotta 1980. Molemmat hyökkäilivät toistensa alueelle rajan yli. Elokuussa rajavälikohtauksissa käytettiin tykistöä ja Irak keskitti Qasr-e-Shirinin lähelle 300 panssaria. Irak kokeili menestystään valtaamalla rajakyliä, joita Iran ei ollut antanut Irakille vuoden 1975 sopimuksessa. Näihin hyökkäyksiin Iran ei kyennyt kunnolla vastaamaan, mistä irakilaiset päättelivät Iranin olevan kaoottisessa tilassa. Huhtikuussa Iranin tukema islamilainen ad-Dawa Islami-puolue teki terrori-iskun Irakin hallitusta vastaan. Irakin varapääministeri Tariq Aziz haavoittui iskussa[18].

Lähteet muokkaa

  • Johnson, Robert: The Iran-Iraq War: Twentieth-century wars. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 9780230577749.
  • Panelia, Carlo: Islamin musta kirja. (Il libro nero dei regimi islamici). Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY. ISBN 978-951-0-33865-0.
  • Scott Ritter, William Rivers Pitt: Irakin sota: mitä Bush ei halua sinun tietävän. Suomentanut Petri Stenman. Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 9789524711357.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Johnson 2011, s. 14
  2. ↑ THE IRAN-IRAQ WAR: CAUSES AND ORIGINS OF THE WAR (Arkistoitu – Internet Archive) Ahmed H. El-Afandi, Winona State University, Departament of Political Science
  3. ↑ a b Johnson 2011, s. 24
  4. ↑ a b c Johnson 2011, s. 25
  5. ↑ Johnson 2011, s. 25-26
  6. ↑ Johnson 2011, s. 26
  7. ↑ Otavan suuri maailmanhistoria 19, Erling Bjöl, Otava 1987, ISBN 951-1-09631-1, s. 187
  8. ↑ Johnson 2011, s. 31
  9. ↑ Bjöl 19, 1987, s. 188
  10. ↑ Pitt&Ritter 2003, s. 25–26
  11. ↑ Khomeini,Ruhollah and Algar, Hamid (translator) (1981). Islam and Revolution: Writing and Declarations of Imam Khomeini. Mizan Press. p. 122.
  12. ↑ The Iran-Iraq War, Bob Johnson, sarja Twentienth-century wars, Palgrave Macmillan 2011, ISBN 978-0-230-57773-2 hbk, ISBN 978-0-230-57774-9 pbk, s. 33
  13. ↑ Karsh, Efraim The Iran-Iraq War 1980–1988, London: Osprey, 2002 pages 12–13
  14. ↑ Karsh, Efraim The Iran-Iraq War 1980–1988, London: Osprey, 2002 page 13
  15. ↑ a b Panella 2009, Islamin musta kirja, s. 309
  16. ↑ Karsh, Efraim The Iran-Iraq War 1980–1988, London: Osprey, 2002 page 14
  17. ↑ The Iran-Iraq war: 25 years on Roger Hardy, BBC Middle East analyst
  18. ↑ Christian outsider in Saddam's inner circle Brian Whitaker and Matthew Engel in Washington The Guardian, Friday 25 April 2003 09.06 BST
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Irakin–Iranin_sodan_tausta&oldid=21494592”