Avaa päävalikko

Intian joukkotuhoaseet koostuvat ohjuksista ja sukellusveneistä, joilla voidaan laukaista ydinaseita, sekä valmiuksista tuottaa ydinaseita. Intia on ilmoittanut tuhonneensa kemialliset aseensa ja allekirjoittanut kemiallisten ja biologisten aseiden kieltoa koskevat sopimukset.

Intia räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa Tharin autiomaan pinnan alla Pokhranin alueella vuonna 1974. Intia väitti koetta ”rauhanomaiseksi ydinräjäytykseksi”, minkä jälkeen maa kehitteli ydinaseita salassa. Intialla lienee ollut sotilaskäyttöön soveltuva ydinase valmiina vasta noin 1986–1988. Maan ohjusohjelma alkoi edistyä merkittävästi 1990-luvulla. Vuonna 1998 Intia räjäytti muutamia ydinaseita ja julistautui avoimesti ydinasevallaksi. 2000-luvulla Intia on kehitellyt monia ohjustyyppejä, muun muassa keskipitkän matkan Agni-ohjusta.

Joukkotuhoaseiden ajatuksella on monien maiden, myös Intian, kulttuurissa pitkät perinteet. Intian muinaisissa kirjoituksissa, muun muassa Mahabharatan Bhagavadgitassa ja Ramayanassa, on mainintoja voimakkaista aseista[1][2].

Intian ydinaseMuokkaa

 
Agni-II-tyypin ballistinen ohjus

Intian tiedetään maininneen ydinaseen mahdollisuudesta jo 1940-luvulla heti itsenäistyttyään. Itsenäistymiseen liittyi sota, jossa Intia jakautui kahteen valtioon, muslimien Pakistaniin ja hinduvoittoiseen Intiaan. Kashmirin alueesta, jolla asui sekä muslimeja että hinduja, tuli maiden välille riidan ja sotien aihe[3].

1940-luvun lopulla Intian ydinohjelma alkoi kehittää tiedemies Homi Bhabha, joka oli vuodesta 1948 Atomienergiakomission puheenjohtaja. Atomienergiakomissiosta tuli ministeriö vuonna 1952. Ensimmäinen tutkimusreaktori CIRUS alkoi toimia vuonna 1956[4].

Nehrun politiikka 1950-luvulla vastusti ydintekniikan sotilaallista käyttöä[5]. Intia alkoi 1950-luvulla hankkia rauhanomaista ydinteknologiaa.

Kiina hyökkäsi Intiaa vastaan rajariitojen takia vuonna 1962 samoihin aikoihin kun Kuuban kriisi oli käynnissä. Kiinan hyökkäys eteni nopeasti, Neuvostoliitto päättikin tukea yhtäkkiä jo vuonna 1960 riitakumppaniksi muuttunutta Kiinaa. Niinpä Yhdysvallat aikoi auttaa Intiaa. Kiina pysähtyi hyökkäyksensä marraskuussa kuukauden sodan jälkeen ja vetäytyi joiltakin Intialta valtaamiltaan alueilta[3]. Näin Intialle selvisi, ettei Neuvostoliitto ollutkaan sen luotettava liittolainen tosipaikan tullen.

Vuonna 1962 varsinkin oikeisto-oppositio alkoi arvostella Nehrun ulkomaanpolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa, ja ydinpelotteesta alettiin kiistellä lehdissä ja parlamentissa[6]. Kun Kiina räjäytti oman ydinlatauksensa, keskustelu kiihtyi. Nehru kuoli vuonna 1964, ja kun arvovaltaisin ydinaseiden vastustaja oli poissa, ydinaseiden kannattajat voittivat kiistan.[7]

Vuonna 1965 Intian atomienergiakomissio AEC alkoi valmistella maanalaisia ydinkokeita. Kiista kannattajien ja vastustajien välillä jatkui. Ydinaseita vastustettiin muun muassa Intian pasifistisen perinteen, ydinaseiden kalleuden ja sen pelon takia, että ydinaseet johtaisivat tavanomaisen puolustuksen alimitoitukseen. Vastustajat pelkäsivät Intian naapurimaiden hankkivan ydinaseita Intian ydinpelotteen takia, mikä heikentäisi Intian turvallisuutta. AEC:n johtaja Bhabha kannatti ydinaseita vastauksena Kiinan uhkaan. Vuonna 1965 maan arvioitiin pystyvän rakentamaan ydinaseen 3 vuodessa[8].

Vuonna 1968 Intia ei allekirjoittanut ydinsulkusopimusta, koska maan mielestä ydinaseettomille maille ei annettu riittäviä turvatakuita, sopimus syrjii rauhanomaisia ydinräjäytyksiä ja sopimus ei juurikaan liity aseidenriisuntaan[9].

Vuonna 1971 käytiin Intian ja Pakistanin välillä kolmas sota, joka johti Bangladeshin itsenäistymiseen. Pommiväittely oli alkanut uudestaan vuonna 1970. Yhdysvallat, Kiina ja Pakistan lähestyivät toisiaan, ja Intia solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, jossa oli kohta, jossa puhuttiin sotilaallisesta avusta. Intia oli näyttänyt voimansa sodassa Pakistania vastaan. Gandhi halusi ydinaseita Intian vahvistuneen aseman takia.

Intian silloinen pääministeri Indira Gandhi määräsi 1972 tiedemiehiä rakentamaan ydinaseen. Kehitystyö kesti kaksi vuotta.[10] Pommin plutonium tuli kanadalaisilta saadusta CIRUS-reaktorista, joka käytti Yhdysvalloista saatua raskasta vettä.[11]

Tiedemiehet räjäyttivät pomminsa noin 25 km:n päässä Pokhranista Tharin autiomaassa 1974. Tätä Pokhran-1 tai "Hymyilevä Buddha"-nimistä koetta sanottiin virallisesti "rauhanomaiseksi ydinräjäytykseksi" (Peaceful Nuclear Explosion, PNE) vaikka ohjelman tarkoitus oli sotilaallinen. Koe tehtiin maan alla tarkoitusta varten tehdyssä 107 m:n syvyisessä kaivoskuilussa.[12] Jälkeenpäin räjäytyksen voimaksi on arvioitu 8–12 kilotonnia.[13]

Koetta ylistettiin ja gallupien mukaan 90 % kannatti sitä[14]. Kokeen jälkeen Intia jatkoi ydinaseen ja siihen liittyvän tekniikan kehittelyä. Intian ydinaseohjelma ei ole ollut niin menestyksekäs kuin mitä esimerkiksi Yhdysvaltain tai Ranskan ohjelma alussa oli. Vaikka Intia olikin 1974 kokeillut ydinasetta menestyksekkäästi, siltä puuttui pitkään kyky toimittaa ydinkärkiä kohteisiinsa. Muutenkin Intian ydinohjelma on ollut melko takapajuinen. Maalla on ollut muutamia ydinaseita varastoituna 1980-luvun alussa.

Intialla oli ensimmäinen taistelukärjeksi soveltuva ydinpommi vasta 1986–1988. Intia alkoi rakentaa omaa arsenaaliaan vasta vuonna 1989 vastauksena Pakistanin ydinaseohjelmaan[15].

Intian väitetään olleen Pakistanin kanssa ydinsodan partaalla 1987, varsinkin 1990 ja 1995[16].

Vuonna 1998 Intian hindujen äärikansallismielisen BJP-puolueen vetämä hallitus päätti kokeilla ydinaseitaan. Koesarjaa kutsuttiin nimellä Operaatio Shakti – "Voima". Kokeet suoritettiin Pohkranissa maan pohjoisosassa, 150 km:n päässä Pakistanin rajalta.[17]

Intia sanoi räjäyttäneensä ydinkoesarjassaan fissiopommin, lämpöydinpommin ja alle kilotonnin kokoisia latauksia. Kokeista annettiin vain vähän tietoja, ja länsimaiset kommentoijat suhtautuivat joihinkin tietoihin epäillen.[18] Koepaikalle hiekkaerämaahan syntyi kraatteri.[19]

Televisiossa näytettiin ydinkokeita juhlivia intialaisia. Varsinkin kaupunkien keskiluokassa oli ydinaseiden kannattajia. Myöhemmin tuli esille, että monet intialaiset vastustivat ydinkokeita[20]. Heidän mielestään ydinaseita kannattavat tiedemiehet ja muut suhtautuivat ydinaseiden voimaan maan turvallisuuden takaamisessa kuin uskovaiset pyhiin kirjoituksiin, vaikkei ydinaseet välttämättä luo turvaa. Intian ohjusohjelman johtaja, joka uskoo voimakkaisiin aseisiin, piti tärisevää maata kauniina näkynä. Pakistan vastasi pian omalla Chagai-I-ydinkoesarjallaan, Yhdysvallat määräsi Intialle talouspakotteita ja Kiina sanoi Intian ydinkokeen horjuttavan alueen turvallisuutta.

Intian ja Pakistanin välinen ydinsota saattaisi tuottaa 100 miljoonaa kuollutta[21]. Erään tutkimuksen mukaan laajan Intian-Pakistanin ydinsodan seurannaisvaikutteet tappaisivat maailmasta 1000 miljoonaa ihmistä nälkään mm ydintalvi-vaikutuksen takia[22].

OhjuksetMuokkaa

Intia on kehittänyt voimakkaasti omaa avaruusohjelmaansa mistä myös ohjusohjelma on hyötynyt. Projektia on vetänyt Abdul Kalam. Maa on onnistunut suuressa määrin irrottautumaan kehitysmaille tyypillisestä "salakuljeta tekniikkaa" -kaavasta. Maalla on keskimatkan ja keskipitkän matkan ohjuksia ja on puhuttu myös mannertenvälisestä ohjuksesta. Intian pisimmälle kantava ohjus on nimeltään Agni.

Kemialliset ja biologiset aseetMuokkaa

Intia kehitti kemiallisia aseita kylmän sodan aikana. Se allekirjoitti niiden kiellon vuonna 1993 ja ratifioi sen 1996. Vuonna 2009 Intia ilmoitti tuhonneensa kemiallisten aseiden varastonsa. Sen puolustusministeriössä on edelleen kemiallisen puolustuksen ohjelma.[23] Pakistan on syyttänyt Intiaa kemiallisten aseiden käytöstä Kashmirissa 1990-luvulla.[24]

Intia on tehnyt biologisiin aseisiin liittyvää tutkimusta ja ilmoittanut varautuvansa suojautumaan niiltä. Se on ratifioinut biologisiin aseisiin liittyvän konvention vuonna 1974.[25]

LähteetMuokkaa

  • Tapio Tamminen & Mikko Zenger: Moderni Intia, ristiriitojen suurvalta. Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-023-6.
  • Amartya Sen: Moniääninen Intia – kirjoituksia historiasta, kulttuurista ja identiteetistä, s. 297. Basam Books, 2007. ISBN 9789525534511.

ViitteetMuokkaa

  1. Amartya Sen, s. 297
  2. Charles Berlitz, Bermudan kolmio
  3. a b http://nuclearweaponarchive.org/India/IndiaOrigin.html The Beginning: 1944-1960
  4. Otavan suuri maailmanhistoria, s. 232
  5. Tamminen & Zenger, sivu 231, sivu 236: Ensimmäinen pommidebatti
  6. Tamminen & Zenger s. 235
  7. India Nuclear Free Dream The Diplomat. Viitattu 9.3.2013.
  8. Otavan suuri maailmanhistoria, 238
  9. Tamminen & Zenger s. 238
  10. George Perkovich: India's Nuclear Bomb: The Impact on Global Proliferation, s. 446. University of California Press. ISBN 9780520232105. Google Books (viitattu 9.3.2013).
  11. Canadian-Indian Reactor, U.S. NTI. Viitattu 9.3.2013.
  12. India - the search for nuclear capability 1998. BBC. Viitattu 9.3.2013.
  13. 'Smiling Buddha' was a near failure, claims US cable MSN News. Viitattu 9.3.2013.
  14. Tamminen & Zenger s 240
  15. http://nuclearweaponarchive.org/India/IndiaMomentum.html India's Nuclear Weapons Program The Momentum Builds: 1989-1998
  16. Tamminen & Zenger 229
  17. India's surprise nuclear tests 1998. BBC. Viitattu 15.1.2013.
  18. Experts Greet India's H-Bomb With Suspicion NY Times. Viitattu 15.1.2013.
  19. Shakti-1 - 11 May 1998 FAS. Viitattu 15.1.2013.
  20. Amartya Sen, sivu 298
  21. Tamminen & Zenger s. 229
  22. Ydinsota aiheuttaisi maailmanlaajuisen nälänhädän Iltalehti Uutiset Ulkomaat 25.4.2012
  23. Country profile India: Chemical 2011. NTI. Viitattu 15.1.2013.
  24. India 'using chemical weapons' in Kashmir 1999. BBC. Viitattu 15.1.2013.
  25. Country Profile India: Biological NTI. Viitattu 15.1.2013.

Aiheesta muuallaMuokkaa