Wikipedia

Deep Purple in Rock

Deep Purple -yhtyeen albumi vuodelta 1970
(Ohjattu sivulta In Rock)

Deep Purple in Rock (usein pelkästään In Rock) on brittiläisen hard rock -yhtyeen Deep Purplen vuonna 1970 ilmestynyt neljäs studioalbumi. Albumista muotoutui yhtyeen läpimurtoteos, joka saavutti sekä myyntimenestystä että myönteisiä arvosteluja. Sittemmin Deep Purple in Rock on noussut erääksi varhaisen metallimusiikin suurimmista klassikoista ja toisinaan sitä pidetään jopa ensimmäisenä puhtaana heavyalbumina.[1]

Deep Purple in Rock
Deep Purple
Studioalbumin Deep Purple in Rock kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  1969–1970
IBC, De Lane Lea & Abbey Road Studios
 Julkaistu 3. kesäkuuta 1970
 Formaatti LP, C-kasetti, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, heavy metal, progressiivinen rock
 Kesto 41.46
 Levy-yhtiö Iso-Britannia Harvest Records
Yhdysvallat Warner Bros. Records
Muut kannet

Länsi-Saksan painos

25-vuotisjuhlaversion painos
Listasijoitukset

 Britannia: 4.
 Yhdysvallat: 143.
Kts. lisää sijoituksia

Deep Purplen muut studioalbumit
Deep Purple
1969 		Deep Purple in Rock
1970 		Fireball
1971

Albumilla soittavat yhtyeen alkuperäisjäsenistä Ritchie Blackmore (kitara), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät 1969 laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Näin muotoutui yhtyeen toinen ja tunnetuin kokoonpano, niin sanottu ”Deep Purple Mark II”.[2] Uuden kokoonpanon myötä Deep Purplen musiikki muuttui progressiivisesta rockista ja popmusiikista raskassointisemmaksi heavy metaliksi. Albumin tunnetuimmat kappaleet ovat nopeatempoinen ja aggressiivinen aloituskappale ”Speed King” sekä yli kymmenminuuttinen, progressiivinen ”Child in Time”, joka on kuuluisa varsinkin laulaja Ian Gillanin poikkeuksellisen korkeasta ylärekisteristä ja Ritchie Blackmoren mahtipontisista kitarasoolo-osioista.

In Rockin menestystä edisti singlejulkaisu ”Black Night”, joka äänitettiin albumin levytyssession aikana. Joissain maissa single oli sisällytetty myös albumille. Deep Purple in Rock nousi listaykköseksi ainakin Australiassa ja Länsi-Saksassa. Albumi menestyi hyvin myös kotimaassaan, missä se nousi albumilistan sijalle neljä. ”Black Night” oli parhaimmillaan singlelistan toisena.

Taustaa muokkaa

 
Deep Purple toukokuussa 1970. Etualalla kitaristi Ritchie Blackmore.

Laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover liittyivät Deep Purpleen 1969. Glover ihasteli yhtyeen teknistä taitavuutta ja kokeilunhaluisuutta, ja Gillan yhtyeen tapaa kehitellä kappaleita harjoituksissa jammailemalla valmiiden sävellysten opettelemisen sijaan. Uusi kokoonpano aloitti konsertoinnin saman vuoden kesänä. Ensimmäisen kokoonpanon tuotannon ohella konserteissa esitettiin myös uusia, aiempaa raskaampia kappaleita. Sekä ”Speed King” (tuolloin vielä nimellä ”Kneel and Pray”) että ”Child in Time” julkaistiin sittemmin Deep Purple in Rockilla.[3]

Samaan aikaan urkuri Jon Lord jatkoi jo edellisen kokoonpanon aikana syntyneitä suunnitelmia suuresta sävellystyöstä, jossa rock ja klassinen musiikki yhdistyisivät. Muut yhtyeen jäsenet suhtautuivat hankkeeseen varauksella, mutta managerit innostuivat siitä, koska yhtye voisi sen avulla herättää huomiota. Concerto for Group and Orchestra esitettiin syksyllä 1969 ja se toikin yhtyeelle runsaasti julkisuutta. Keikkapalkkiot nousivat, minkä lisäksi yhtyeen pitkäaikainen yhteistyö konserton äänittäneen Martin Birchin kanssa alkoi.[4] Birchistä tuli sittemmin Deep Purplen hovituottaja.[5]

Concerto for Group and Orchestran esityksen jälkeen yhtye keskittyi uuden studioalbumin tekoon. Alkuvuosina Lord oli toiminut yhtyeen johtohahmona, mutta nyt hänen paikkansa otti Blackmore. Gillan ja Glover osallistuivat säveltämiseen aktiivisesti. Suurimman osan kappaleideoista esittivät Glover ja Blackmore. Sanoitukset kirjoitti Gillan, toisinaan Gloverin avustuksella. Myös Lord ja Paice osallistuivat kappaleiden viimeistelyyn vaihtelevassa määrin. Kappaleet päätettiin merkitä koko viisikon tekemiksi heti alussa.[6]

Äänitykset muokkaa

Deep Purple in Rockin äänitykset aloitettiin vuoden 1969 syyskuussa,[7] mutta kehno taloudellinen tilanne haittasi niitä pakottaen yhtyeen keikkailemaan koko äänitysten ajan.[8] Deep Purplea Yhdysvalloissa levittänyt Tetragrammaton Records oli vastuuttoman rahankäytön vuoksi ajautunut konkurssin partaalle eikä kyennyt maksamaan rojalteja levymyynnistä.[9] Warner Bros. osti Tetragrammatonin alkuvuodesta 1970, muttei tiennyt minkälaiselle yleisölle Deep Purplea olisi pitänyt markkinoida.[8] Yhtye hyötyi kaupoista silti, sillä Warner kykeni maksamaan rästissä olevat palkkiot.[10]

Aktiivisen konsertoinnin vuoksi äänitykset tehtiin lyhyissä erissä.[11] Ne kestivät yli kahdeksan kuukautta ja päättyivät vasta huhtikuussa 1970.[7] Äänitykset tehtiin joko IBC Studiosilla tai De Lane Lealla, riippuen siitä kumpi oli vapaana.[12] IBC:llä studioteknikkona toimi Andy Knight, De Lane Lealla taas Martin Birch. Myös Abbey Road Studiosia käytettiin jonkin verran ja yksi levylle päätyneistä kappaleista äänitettiin siellä Philip McDonaldin johdolla.[13] Yhtyeen jäsenet toimivat myös itse tuottajina, mikä johti siihen että kaikki koskivat miksaukseen jatkuvasti korostaen omia osuuksiaan.[11]

Äänitysten aikana Blackmore tapasi toisinaan vanhaa yhtyetoveriaan Mick Underwoodia, jonka Quatermass-yhtye Deep Purplen tavoin levytti Harvest Recordsille. Underwood esitteli Blackmorelle yhtyeensä kappaleen ”Black Sheep of the Family”,[14] jonka nauhoittaminen myöhemmin antoi lähtölaukauksen Blackmoren perustamalle Rainbow-yhtyeelle ja joka lopulta johti hänen eroamiseensa Deep Purplesta 1975.[15]

Albumin valmistuttua managerit halusivat vielä singleksi kelpaavan kappaleen, ja niin Deep Purple palasi studioon. Sävellystyö sujui kuitenkin nihkeästi, eikä yhtye pitänyt aamuyöllä baarireissun jälkeen valmistunutta kappaletta kelvollisena kuin korkeintaan singlen B-puoleksi sen Ricky Nelsonilta plagioidun riffin ja hätäisesti kirjoitettujen sanoitusten vuoksi. Yhtyeen hämmästykseksi managerit olivat kuitenkin toista mieltä ja ”Black Night” -nimen saanut kappale päätettiin julkaista singlenä.[8]

Albumin musiikki muokkaa

Musiikkinäytteet
Albumin avauskappale ”Speed King” on nopea ja aggressiivinen heavy metal -kappale.
Näyte ”Child in Timen” finaalista, jota laulaja Ian Gillanin korkea ylärekisteri hallitsee.
”Hard Lovin’ Manissa” Lordin säröinen Hammond-soundi tukee Blackmoren kitaransoittoa.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Tyylillinen muutos muokkaa

»Jos biisi ei ole dramaattinen tai jännittävä, sillä ei ole mitään asiaa tälle levylle.»
(Ritchie Blackmore[6])

Uudella albumilla Deep Purplen tyyli muuttui Blackmoren johdolla huomattavasti aiempaa raskaampaan ja aggressiivisempaan suuntaan.[16] On väitetty tämän olleen vastareaktio Concertolle, josta Blackmore ei pitänyt, vaikka hän ymmärsikin sen taloudellisen merkityksen yhtyeelle. Lord ja Blackmore olivat tehneet sopimuksen siitä, että Deep Purple omaksuisi paremmin menestyvän levyn tyylin – Concerto olisi siten merkinnyt klassisvaikutteista tyyliä ja vielä ilmestymätön In Rock raskaampaa suuntausta. Toisaalta yhtye oli edennyt raskaampaan suuntaan jo pitemmän aikaa kaikkien jäsenten yhteisymmärryksessä. Kokoonpanoa oli muutettu ja Gillan ja Glover otettu mukaan juuri siksi, ettei raskaampi ilmaisu ollut onnistunut alkuperäislaulaja Rod Evansin ja -basisti Nick Simperin kanssa.[17]

Blackmoren mukaan yhtye teki tarkoituksella ”jokaisesta biisistä hirveää tykitystä vailla mitään suvantokohtia”.[18] In Rockin teon aikoihin hän siirtyi käyttämään yksinomaan Fender Stratocaster -kitaraa, joka soveltui Gibsonia paremmin raskaan rockin soittamiseen. Vastavetona rajummaksi muuttuneeseen kitarasoundiin myös Jon Lord kehitteli omaperäisen urkusoundin soittamalla Hammond-urkujaan Marshall-kitaravahvistimen ja -kaiuttimen läpi. Näin syntyi paljon tavallista Hammondia painostavampi ja säröisempi ääni. Lord kutsui viritystään nimellä ”The Beast” (suom. Peto).[19]

Kappalemateriaali muokkaa

Albumin avausraita ”Speed King” alkaa kakofonisella särökitaraintrolla,[20] jota seuraa rauhallisempi urkusoolo.[21] Varsinainen sävellys perustuu nopeatempoiseen riffiin[22] sekä aggressiiviseen laulu- ja kitaratyöskentelyyn.[21] ”Speed King” syntyi Blackmoren haluttua yhtyeelle Jimi Hendrixin ”Firen” kaltaisen vauhdikkaan konserttien aloituskappaleen.[19] Kyseessä oli ensimmäinen yhtyeen uuden kokoonpanon kirjoittama kappale.[23] Seuraava raita ”Bloodsucker” on svengaavampi. Riffi yhdistelee bluesia ja heavyä,[21] ja Gillanin laulussa on mukana paljon korkeita kirkaisuja.[22] Sanoitus kertoo jokaisessa ihmisessä olevasta epämiellyttävästä puolesta.[24] A-puolen päättää In Rockin pisin kappale, progressiivinen ”Child in Time”. Kappale syntyi Jon Lordin soiteltua koskettimillaan It's a Beautiful Dayn tuolloin uutta kappaletta ”Bombay Calling”, jolloin Gillan improvisoi sävellykseen kylmän sodan inspiroimat, ydinsodasta kertovat sanoitukset.[25] Kertosäe koostuu Gillanin korkeista huudoista ja kirkaisuista, minkä lisäksi Blackmore soittaa pitkän bluestyylisen soolon.[21] Kappale on yksi 1970-luvun tunnetuimmista[19] ja Deep Purplen arvostetuimpia.[21][22][20]

B-puolen aloittaa Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennon inspiroima ”Flight of the Rat”.[19] Nopeatempoisessa kappaleessa kuullaan pitkät urku- ja kitarasoolot.[20][26] ”Into the Fire” on albumin lyhyin ja suoraviivaisin,[21] hidas ja raskaspoljentoinen kappale.[22] Sanoitus on huumeidenvastainen[27] – tässä vaiheessa huumeongelma ei vielä riivannut yhtyettä, toisin kuin uusien jäsenten myötä 1970-luvun puolessavälissä.[28] Myös ”Living Wreck” on muuta albumia hidastempoisempi ja sen sanoituksissa tehdään pilaa yhtyettä lähentelevistä ”bändäreistä”.[22] Lordin Hammond-soundi on särjetty ja kuulostaa hieman eläimen kirkumiselta.[22][26] Albumin viimeinen kappale on tuottaja Martin Birchille omistettu,[13] nopeatempoinen ”Hard Lovin’ Man”, jossa Lordin säröinen Hammond-soundi tukee Blackmoren kitaransoittoa.[22] Kappale ja samalla koko albumi päättyy kitaran kiertoääneen.[20]

Julkaisu muokkaa

 
Deep Purplen manageri Tony Edwards ideoi In Rockin kuuluisan kansikuvan, joka mukailee kuvan Mount Rushmoren muistomerkkiä.[17]

Tetragrammatonin taloudellisten vaikeuksien vuoksi Deep Purplen neljännen studioalbumin julkaisu lykkääntyi pitkään.[9] EMI:n alamerkki Harvest julkaisi In Rockin Britanniassa lopulta kesäkuussa 1970.[29]

Deep Purple in Rockin ensimmäinen brittipainos julkaistiin aukeavakantisena vinyylinä, sanoitukset ja mustavalkokuvat yhtyeen jäsenistä sisäkansiin painettuna. Sittemmin albumista on julkaistu monia erilaisia uusintapainoksia.[30] Eri maissa albumista on myös julkaistu toisistaan hieman poikkeavia versioita. Monissa versioissa esimerkiksi kansien ulkoasu ja kansikuva voivat olla hieman erilaiset, ja vinyyli on joissain painoksissa värillinen. Radikaalimpiakin eroja oli: Meksikossa A-puolen alkuun lisättiin ”Black Night”, kun taas Korean tasavallassa ilmestyneestä versiosta jätettiin ”Child in Time” ja ”Hard Lovin’ Man” kokonaan pois.[31] Amerikkalainen versio oli brittiversion kanssa identtinen, lukuun ottamatta ”Speed Kingiä”, josta oli leikattu alun särökitara- ja kosketinsoolot pois. Tämän version julkaisi Warner Brothers, joka lykkäsi julkaisua vuoden 1970 loppupuolelle.[32]

Vuonna 1995 albumista julkaistiin CD-muodossa 25-vuotisjuhlajulkaisu, jota varten albumi oli remasteroitu. Mukana on myös bonuskappaleita, Roger Gloverin tekemiä remiksauksia sekä 24-sivuinen kirjanen. Muovikotelon kanteen on painettu yhtyeen jäsenten nimikirjoitukset.[30]

Vastaanotto muokkaa

Kaupallinen menestys muokkaa

Deep Purple in Rock oli välitön myyntimenestys ja se kipusi useissa maissa listojen kärkipäähän. Britanniassa albumi pysyi listoilla yli vuoden käyden parhaimmillaan sijalla 4.[29] Myyntiä edisti listakakkoseksi kivunnut hittisingle ”Black Night”.[33] Pelkästään vuodesta 1995 alkaen In Rock on myynyt Britanniassa kultalevyyn oikeuttavan määrän eli vähintään 100 000 kappaletta.[34]

Yhdysvalloissa In Rockin menestys jäi aluksi vähäisemmäksi,[32] mihin saattoi vaikuttaa vähäinen markkinointi.[33] Vuoteen 2001 mennessä Deep Purple in Rock oli kuitenkin myynyt maassa yli puoli miljoonaa kappaletta ansaiten siten kultalevyn.[35] Seuraavana vuonna albumille myönnettiin kultalevy myös Alankomaissa.[36]

Listasijoitukset muokkaa

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
  Australia 1. 10.10.1970 [37]
  Länsi-Saksa 1. 13 41/1970 [38]
  Britannia 4. 68 20.6.1970 [39]
  Norja 5. 33 viikko 31/1970 [40]
  Ranska 7. 7 3.10.1970 [41]
  Suomi 9. 1970 [42]
  Ruotsi 11. [43]
  Tanska 15. 1 viikko 16/1975 [44]
  Italia 19. [43]
  Yhdysvallat 143. 1970 [45]

Sertifikaatit muokkaa

Valtio Sertifikaatti Toimitukset tai myynti Lähde
  Alankomaat   kultalevy 50 000 [36]
  Iso-Britannia   kultalevy 100 000 [34]
  Yhdysvallat   kultalevy 500 000 [35]

Kriitikoiden suhtautuminen muokkaa

»In Rock oli paras albumi jonka teimme. Siinä on tuoreutta – rehellinen ja vaatimaton asenne, jota emme koskaan täysin tavoittaneet uudestaan. Se oli ensimmäinen albumimme eikä meillä ollut mitään hävittävää, joten laitoimme kaiken peliin.»
(Roger Glover[7])

Vastaanotto
Arvostelupisteet
JulkaisuPisteet
AllMusic[20]     
Disc and Music Echo[46]     
Sputnikmusic[21]     
George Starostin[22]               

Deep Purple in Rock oli välitön arvostelumenestys.[29] Myös yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä albumiin.[18][7]

Aikalaisarviossa Record Mirrorin Rodney Collins kirjoitti Deep Purple in Rockin osoittavan, että rock ”voi edelleen olla yksi nykymusiikin palkitsevimmista lajeista”. Collins kuvailee musiikkia raivoisaksi, mutta siinä on myös ajatusta ja sanomaa. Hän kehuu äänityksen laatua, Ian Gillanin laulusuoritusta ”Child in Timessa” ja Jon Lordin jännittävää urkurointia. Blackmorea Collins pitää nopeana ja tyylitajuisena kitaristina.[46] New Musical Expressissä Richard Green kirjoitti Deep Purplen palanneen ”klassisen flirttailun” jälkeen ”oikeille raiteille”. Greenin mukaan yhtyeen voima ”kiehuu ja purkautuu korviarepivällä kiihkolla”. Yhtye ei ole silti uhrannut laatua äänenvoimakkuudelle, vaan myös sävellystyö on totutun varmaotteista ja Blackmoren soitto erinomaista. Gillanin ”Child in Timessa” esittämät ”hämmästyttävät crescendot” saavat erityistä kiitosta.[46] Disc and Music Echo vertasi Deep Purplen tyyliä The Niceen ja huomautti Blackmoren kitaransoiton hallitsevan albumia, kun taas Jon Lord on jättäytynyt taka-alalle. Silloin kun Lord soittaa, hänen ”sirot ja mietteliäät” osuutensa ovat kuitenkin ”hienostuneita”. Kokonaisuutena albumi on jännittävä ”rock-epäsikiö” (monster rock album).[46]

Nykyään Deep Purple in Rockia pidetään usein yhtenä Deep Purplen parhaista albumeista.[47] Vuonna 1989 Kerrang! valitsi In Rockin kaikkien aikojen 15. parhaaksi heavy metal -albumiksi.[48]

Rumban arvostelussa In Rockia kuvaillaan ”suureksi raskasrock-klassikoksi, jolla Gillanin ja Gloverin myötä bändi löysi uuden suunnan, oman ilmaisunsa ja identiteettinsä”.[49] AllMusic-sivuston kriitikko Eduardo Rivadavia sanoo heti avauskappale ”Speed Kingin” todistavan, että Deep Purple oli viimeinkin lopettanut ”vetelehtimisen”. Rivadavia kiittää sekä kappalemateriaalia että raskasta ja peräänantamatonta tyyliä, mutta harmittelee hienoista ylipituutta.[20] Sputnikmusicin Matthijs van der Lee kehuu soittajien ammattitaitoa ja on sitä mieltä että jokainen saa albumilla tilaisuuden loistaa: ”Deep Purple in Rock on hard rock -rajapyykki yhdeltä 1970-luvun lahjakkaimmista bändeistä. Jokaisen rockista kiinnostuneen pitäisi omistaa se.”[21] BBC Musicin Sid Smith ylistää Gloverin ja Paicen ”vedenpitävää rytmiosastoa”, Blackmoren ”timantinkovaa riffittelyä”, Lordin ”klassisvaikutteista kosketinimprovisointia” ja Gillanin ”lasiasärkevää falsettia”. Hänen mukaansa kansikuva ilmentää hyvin In Rockin ”monumentaalista vaikutusta”.[50]

Myös 1995 ilmestynyt 25-vuotisjuhlajulkaisu on saanut kehuja. Suomen Deep Purple -yhdistys Perfect Strangers of Finlandin kotisivuilla olevassa arvostelussa Veli Heinävaara kirjoittaa: ”Remasterointi on onnistunut nostamaan musiikin esiin pilaamatta soundeja. Turhaan tämä ei ole rock-klassikko.”[26]

Merkitys metallimusiikille muokkaa

In Rock oli Deep Purplen kaupallinen läpimurto. Albumin menestyksen myötä yhtye suuntasi tyylinsä raskaaseen rockiin, josta se tunnetaan. Levyä pidetään myös tärkeänä virstanpylväänä metallimusiikin kehittymisessä. Heikki Heino toteaa kirjassaan Deep Purple – vuodet 1967–2006:[17]

»Deep Purple in Rock onkin monen fanin mielestä ensimmäinen todellinen Deep Purple -levy. Jotkut jopa väittävät, että In Rock määritteli uuden musiikkityylin – heavy metalin tai hard rockin – siitäkin huolimatta että Led Zeppelin ja Black Sabbath olivat julkaisseet sittemmin klassikkostatuksen saaneet ensilevynsä ennen In Rockin ilmestymistä. In Rock on kuitenkin Zeppelinin ja Sabbathin debyytteihin verrattuna kivikova – siltä ei löydy vaikutelmaa pehmentäviä blues- tai folklauluja.»

George Starostin kuvailee In Rockia ”klassisen metallialbumin prototyypiksi”.[22] AllMusicin arvostelun mukaan se on ”eräs heavy metalin määrittäneistä albumeista”.[20] Simon Robinson kirjoitti vuonna 1997, että vaikka vuoden 1972 Machine Head on Deep Purplen suosituin albumi, oli In Rock yhtyeen levyistä kaikkein aggressiivisin.[51] On kuitenkin huomattava, että In Rockin merkityksestä ja arvostuksesta huolimatta myös Black Sabbathia pidetään usein ensimmäisenä varsinaisena heavy metal -yhtyeenä.[52][53] In Rockin julkaisun aikoihin koko käsite ”heavy metal” oli vielä tuntematon, ja aikalaisarvioissa Deep Purplen musiikkia kuvailtiin progressiiviseksi rockiksi.[54]

Kiertue muokkaa

 
Ian Gillan ja Roger Glover Hannoverissa joulukuussa 1970.

Yhtye konsertoi aktiivisesti koko In Rockin äänitysprosessin ajan,[8] mikä toi yhtyeelle mainetta jo ennen albumin julkaisua. Kesäkuussa tapahtuneeseen julkaisuun mennessä yhtye oli jo soittanut lähes 50 konserttia Britanniassa ja Manner-Euroopassa vielä 15 lisää. Kiertueen aikana yhtyeen esiintymispalkkiot nousivat 350–400 puntaan.[7] Ahkera keikkailu sekä ennen että jälkeen julkaisun kasvattikin levyn myyntiä merkittävästi.[33] ”Black Nightin” menestys singlelistoilla toi yhtyeelle televisioesiintymisen Top of the Pops -ohjelmassa. Samassa ohjelmassa soitti myös Black Sabbath, joka esitti oman heavy metal -hittinsä ”Paranoidin”.[33]

Kiertueen ohjelmisto koostui pääasiassa uuden albumin kappaleista, mutta mukana oli instrumentaaleja yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon levytyksiltä sekä The Rolling Stones -cover ”Paint It, Black”.[7] ”Mandrake Root” ja ”Wring That Neck” venyivät pitkien, klassisesta musiikista vaikutteita ammentaneiden improvisaatioiden myötä usein yli puolituntisiksi.[55] Pitkien instrumentaaliosioiden aikana Gillan soitti congarumpuja ja heilutti pitkiä hiuksiaan rytmikkäästi musiikin tahtiin.[7] Hänen onkin toisinaan väitetty keksineen nimellä ”head banging” kutsutun metallimusiikissa suositun ”tanssin”.[56] Myös Blackmoren lavaesiintyminen oli näyttävää: hän heitteli kitaraansa ilmaan ja konsertin lopuksi rikkoi sen lattiaan. Tätä tarkoitusta varten yhtye tilasi erän halpoja japanilaisia kitaroita.[7] Toisinaan yhtye jopa kaatoi vahvistimien päälle bensaa ja sytytti lavalle tulipalon, kun se halusi herättää huomiota suurissa tai televisioiduissa konserteissa.[57] Blackmore-elämäkerturi Jerry Bloomin mukaan Deep Purple oli soittoteknisesti eräs tuohonastisen rock-historian korkeatasoisimmista kokoonpanoista.[55]

Deep Purple menestyi Euroopassa hyvin, mutta Yhdysvalloissa yhtyeen suosio laski Tetragrammatonin konkurssin myötä.[57] Warner Brothersin alaisuuteen Deep Purple siirtyi osana laajempia yrityskauppoja, eikä levy-yhtiö ollut yhtyeestä erityisen kiinnostunut.[7] In Rockin sijaan Warner julkaisi Concerto for Group and Orchestran uudestaan Yhdysvalloissa, ja levy-yhtiön toiveesta yhtye esitti Concerton lyhennetyn version Hollywood Bowlissa Los Angelesin sinfoniaorkesterin kanssa.[57] Tavanomaisia rock-konsertteja oli vain kymmenkunta, ja niiden markkinointi oli vähäistä,[33] joten yleisömäärät jäivät pieniksi eivätkä palkkiot olleet aiemman veroisia.[57] Britanniaan palatessaan yhtye kadotti Concerton nuotit, mikä oli mahdollisesti tarkoituksellista, jotta sävellystä ei jatkossa tarvitsisi esittää.[33]

Syyskuussa 1970 Deep Purple alkoi levyttää uutta albumia. Yhtye jatkoi edelleen aktiivista kiertueiden tekoa ja konsertoi koko levytyksen ajan. Fireball-nimen saanut albumi ilmestyi yhdeksän kuukautta kestäneiden äänitysten jälkeen vuonna 1971.[55]

Kappaleet muokkaa

  • Kaikki kappaleet on merkitty koko yhtyeen kirjoittamiksi ja sovittamiksi (Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice).
  • Joka kappaleelle on kansissa annettu nimen lisäksi myös lyhyt johdate. Nämä on merkitty kappaleluetteloon aina kyseisen kappaleen alle.

A-puoli

  1. Speed King – 5.49
    • Just a few roots, replanted.
  2. Bloodsucker – 4.10
    • A particularly nasty sort of fellow, there are lots of us.
  3. Child in Time – 10.14
    • The story of a loser – it could be you.

B-puoli

  2. Flight of the Rat – 7.51
    • Just to remind you there are other ways of turning on.
  3. Into the Fire – 3.28
    • Out of the frying pan...
  4. Living Wreck – 4.27
    • It takes all sorts – support your local groupie.
  5. Hard Lovin’ Man – 7.11
    • For Martin Birch – catalyst.

25th Anniversary Edition muokkaa

  2. Black Night – 3.28
  3. Studio Chat (1) – 0.28
  4. Speed King – 4.14 (pianoversio)
  5. Studio Chat (2) – 0.25
  6. Cry Free – 3.20 (uudelleenmiksaus)
  7. Studio Chat (3) – 0.05
  8. Jam Stew – 2.30 (aiemmin julkaisematon instrumentaali)
  9. Studio Chat (4) – 0.40
  10. Flight of the Rat – 7.53 (uudelleenmiksaus)
  11. Studio Chat (5) – 0.31
  12. Speed King – 5.52 (uudelleenmiksaus)
  13. Studio Chat (6) – 0.23
  14. Black Night – 4.47 (uudelleenmiksaus)

Kokoonpano muokkaa

Muusikot
Äänitys

Lähteet muokkaa

  • Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore. (Black Knight. Ritchie Blackmore, 2006.) Suomentanut Yasir Gaily. Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  • Charlesworth, Chris: Deep Purple. The Illustrated Biography. Kirjassa ei ole sivunumeroita, joten tässä artikkelissa viitataan pelkästään lukuun. Omnibus Press, 1983. ISBN 0-7119-0174-0. (englanniksi)
  • Heino, Heikki: Deep Purple. Vuodet 1967–2006. 2. muutettu painos teoksesta Deep Purple. Syvän purppuran vuodet 1967–2004. Tampere: Pop-lehti, 2006. ISBN 952-5546-21-7.
  • Robinson, Simon: Deep Purple in Rock (25th Anniversary Edition). CD-uusintapainoksen kansilehtinen, 24 sivua. EMI Records, 1995. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Heino 2006, s. 260.
  2. ↑ Heino 2006, s. 30.
  3. ↑ Heino 2006, s. 34–35.
  4. ↑ Heino 2006, s. 35–38.
  5. ↑ Martin Birch äänitti ja miksasi osittain tai kokonaan kaikki Deep Purplen vuosina 1970–1975 julkaisemat studio- ja livealbumit. Lähde: albumien sisäkansien tekijätiedot.
  6. ↑ a b Bloom 2009, s. 167.
  7. ↑ a b c d e f g h i Charlesworth (Deep Purple Mark II, Part 1 – The Rise [June 1969 to December 1971])
  8. ↑ a b c d Bloom 2009, s. 174.
  9. ↑ a b Heino 2006, s. 38–39.
  10. ↑ Heino 2006, s. 40.
  11. ↑ a b Heino 2006, s. 38.
  12. ↑ Bloom 2009, s. 170.
  13. ↑ a b Deep Purple in Rock. Deep Purple, Harvest Records, 1970. Kansiin painetut perustiedot albumista. (englanniksi)
  14. ↑ Bloom 2009, s. 170–171.
  15. ↑ Heino 2006, s. 82.
  16. ↑ Bloom 2009, s. 173.
  17. ↑ a b c Heino 2006, s. 41.
  18. ↑ a b Bloom 2009, s. 164.
  19. ↑ a b c d Heino 2006, s. 42.
  20. ↑ a b c d e f g Rivadavia, Eduardo: Deep Purple in Rock Allmusic. Viitattu 8.1.2011. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f g h van der Lee, Matthijs: Deep Purple – Deep Purple In Rock (album review) Sputnikmusic. 10.8.2009. Viitattu 8.1.2011. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d e f g h i Starostin, George: Deep Purple in Rock starling.rinet.ru. Viitattu 8.1.2011. (englanniksi)
  23. ↑ Gillan, Ian: Wordography: Speed King gillan.com. Caramba! (Ian Gillanin kotisivut). Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  24. ↑ Gillan, Ian: Wordography: Bloodsucker gillan.com. Caramba! (Ian Gillanin kotisivut). Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  25. ↑ Gillan, Ian: Wordography: Child in Time gillan.com. Caramba! (Ian Gillanin kotisivut). Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  26. ↑ a b c Heinävaara, Veli: In Rock 1970 23.01.2006. Perfect Strangers of Finland. Viitattu 8.1.2011.
  27. ↑ Gillan, Ian: Wordography: Into the Fire gillan.com. Caramba! (Ian Gillanin kotisivut). Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  28. ↑ Heino 2006, s. 89 & 93.
  29. ↑ a b c Bloom 2009, s. 173–174.
  30. ↑ a b Deep Purple in Rock Discography Deep Purple Appreciation Society. Viitattu 6.1.2011. (englanniksi)
  31. ↑ Deep Purple in Rock Discography, Page Two Deep Purple Appreciation Society. Viitattu 6.1.2011. (englanniksi)
  32. ↑ a b Bloom 2009, s. 185.
  33. ↑ a b c d e f Heino 2006, s. 44.
  34. ↑ a b Deep Purple In Rock. British Phonographic Industry. Viitattu 28.10.2020.
  35. ↑ a b Gold & Platinum. Hakusana "Deep Purple in Rock". RIAA. Viitattu 28.10.2020.
  36. ↑ a b Goud/Platina. Hakusana "Deep Purple". NVPI Audio. Viitattu 28.10.2020.
  37. ↑ Go-Set Australian charts ~ 1970 poparchives.com.au. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  38. ↑ Charts-Surfer: Songsearch charts-surfer.de. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  39. ↑ Chart Stats – Deep Purple – Deep Purple In Rock chartstats.com. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  40. ↑ Deep Purple – In Rock (Album) norwegiancharts.com. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  41. ↑ Tous les Albums de chaque Artiste infodisc.fr. Viitattu 16.1.2011. (ranskaksi)
  42. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin. Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  43. ↑ a b Deep Purple deeppurplemania.blogspot.com/. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  44. ↑ Deep Purple In Rock – Deep Purple Danskehitlister.dk. Viitattu 12.1.2014. (tanskaksi)
  45. ↑ Deep Purple in Rock – Deep Purple – Charts & Awards Allmusic.com. Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  46. ↑ a b c d Robinson 1995, s. 20.
  47. ↑ Deep Purple: Discography. AllMusic. Viitattu 28.10.2020.
  48. ↑ Kerrang the 100 Greatest Heavy Metal Albums of All Time. Viitattu 27.10.2020.
  49. ↑ Rumba 7/2002 (Heino 2006, s. 260).
  50. ↑ Smith, Sid: Deep Purple In Rock Review BBC Music. 18.4.2007. Viitattu 8.1.2011. (englanniksi)
  51. ↑ Robinson, Simon & Glover, Roger: Machine Head (25th Anniversary Edition), s. 4. CD-uusintapainoksen kansilehtinen, 28 sivua. EMI, 1997. (englanniksi)
  52. ↑ Fletcher, Gordon: Rolling Stone: Sabbath Bloody Sabbath Rolling Stone. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  53. ↑ Tyrangiel, Josh: The All-TIME 100 Albums: Paranoid Time. 13.11.2006. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  54. ↑ Heino 2006, s. 43.
  55. ↑ a b c Bloom 2009, s. 180.
  56. ↑ Copeland, Simon: Ian Gillan interview, 2007 (deep-purple.netin arkisto) The Sun. Maaliskuu 2007. Viitattu 24.1.2011. (englanniksi)
  57. ↑ a b c d Bloom 2009, s. 179.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Deep_Purple_in_Rock&oldid=22331923”