Imeläkurjenherne
Imeläkurjenherne (Astragalus glycyphyllos) on Euroopassa kasvava hernekasvi. Suomessa laji on harvinaisuutensa vuoksi erityisesti silmälläpidettävä.
| Imeläkurjenherne | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | Äärimmäisen uhanalainen |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Fabales |
| Heimo: | Hernekasvit Fabaceae |
| Suku: | Kurjenherneet Astragalus |
| Laji: | glycyphyllos |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Astragalus glycyphyllos |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Ulkonäkö ja koko muokkaa
Imeläkurjenherne kasvattaa rennon, 50–150 cm pitkän kaljun varren. Lehdet ovat 3–7-parisia. Lehdykät ovat 2–4 cm pitkiä, soikeita tai puikeita. Kukintoperä on noin puolet tukilehden pituudesta. Kukinto on tiheä keltavihreä terttu. Kukan verhiö on kalju ja liuskat ovat kapeita. Hedelmä on 3–4 cm pitkä, kapea, kaareva ja kaksilokeroinen palko. Imeläkurjenherne kukkii kesä-heinäkuussa.[2]
Levinneisyys muokkaa
Imeläkurjenhernettä tavataan lähes koko Manner-Euroopassa Iberian niemimaata, Irlantia ja pohjoista Fennoskandiaa ja Pohjois-Venäjää lukuun ottamatta. Kasvia tavataan myös Kaukasuksella ja Turkissa. Yhdysvaltoihin laji on levinnyt ihmisen mukana.[3]
Suomessa imeläkurjenhernettä tavataan luonnonvaraisena Lounais-Suomessa Kiskon ja Suomusjärven alueella. Tulokaslajina sitä on tavattu muun muassa Tampereelta, Porista ja Kotkasta.[4][5] Uudeltamaalta laji tunnetaan Sipoonkorvesta.[6]
Elinympäristö muokkaa
Suomessa imeläkurjenherneen kasvupaikat ovat valoisissa metsissä, joihin se on mahdollisesti tuotu riistan rehukasvina. Muut kasvupaikat ovat lähinnä satamien painolastipaikkoja.[2]
Käyttö muokkaa
Imeläkurjenhernettä on ainakin Ruotsissa viljelty karjan ja hevosten rehuksi.[3] Sitä lienee käytetty myös riistan rehukasvina.[2]
Lähteet muokkaa
- Honkanen, Jarmo: Sipoonkorven virkistyskäytön kehittäminen. Ulkoilureittisuunnitelma ja luontoselvitys. Sipoo 2007.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet muokkaa
- ↑ Khela, S.: Astragalus glycyphyllos IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-3. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 4.1.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 274.
- ↑ a b Den virtuella floran: Sötvedel (ruotsiksi) Viitattu 19.12.2009.
- ↑ Korte, K. ja Kosonen, L.: Niemenrannan kaava-alueen kasviharvinaisuuksien pelastusprojekti 15.11.2007. Tampereen kaupunki.
- ↑ Kymenlaakson rannikon ja saariston luonto: Eksoottisia salamatkustajia Helsingin yliopisto, Aikuiskoulutus. Arkistoitu 30.10.2009. Viitattu 29.12.2007.
- ↑ Honkanen 2007, s. 9–10.