Il signor Max

vuoden 1937 elokuva

Il signor Max (”Herra Max”) on vuonna 1937 valmistunut italialainen elokuva. Se on yksi ohjaaja Mario Camerinin viidestä pikkuporvaristoa kuvaavasta romanttisesta komediasta. Elokuvan pääosissa ovat Vittorio De Sica ja Assia Noris. Il signor Max oli aikanaan valtava yleisömenestys ja sai ilmestymisvuonnaan Italian kulttuuriministeriön palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Aikalaiskritiikissä ja myöhemmissä arvioissa elokuvaa on kiitetty sen kepeydestä, sujuvasta rytmityksestä ja erinomaisista näyttelijäsuorituksista.

Il signor Max
Elokuvan nimiö.
Elokuvan nimiö.
Ohjaaja Mario Camerini
Käsikirjoittaja Mario Camerini, Mario Soldati
Tuottaja C. O. Barbieri
Säveltäjä Renzo Rosselini
Kuvaaja Anchise Brizzi
Leikkaaja Mario Camerini
Lavastaja Gastone Medin
Pääosat Vittorio De Sica, Assia Noris
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Astra Film
Ensi-ilta Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 1937
Kesto 84 min.
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Lauretta (Assia Noris) ihmettelee Giannin ja Maxin (Vittorio De Sica) yhdennäköisyyttä.

JuoniMuokkaa

Isältään rahaa perinyt lehtikioskin pitäjä Gianni tutustuu lomamatkallaan aristokraattiseen Paolaan ja ryhtyy tavoittelemaan tätä kreivi Max Varaldoksi tekeytyen. Pian hän tapaa myös Paolan palvelijattaren Laurettan, joka oppii tuntemaan hänet lehdenmyyjä Giannina. Lopulta mies kyllästyy kaksoiselämäänsä, tekee valinnan kahden elämäntavan välillä ja löytää aidon rakkauden.[1][2]

NäyttelijätMuokkaa

 Vittorio De Sica  … lehdenmyyjä Gianni / Max Varaldo  
 Assia Noris  … Lauretta  
 Rubi Dalma  … donna Paola  
 Umberto Melnati  … Riccardo  
 Lilia Dale  … Pucci  
 Virgilio Riento  … Peppe, Giannin ystävä  
 Mario Casaleggio  … Pietro-setä  
 Caterina Collo  … Lucia-täti  
 Ernesto Chigi  … Pierino  
 Romolo Costa  … kapteeni Baldi  
 Lilia Silvi  … orkideanmyyjä  
 Giuseppe Pierozzi  … taksinkuljettaja  
 Albino Principe  … Bubi Bonci  
 Clara Padoa  … Jeanne, bridgenpelaaja junassa  
 Luciano Dorcoratto  … Guido  
 Desiderio Nobile  … majuri  
 Armando Petroni  … ensiapulääkäri  
 Edda Soligo  … tyttö laivan tanssiaisissa  
 Walter Grant  … vanha mies juhlissa  
 Gianfranco Zanchi  … oikea Max Varaldo  
 Vivi Gioi  … Dolly  
 Michele Contessa     
 Otello Polini  … [1][2]  

Tuotanto, teemat ja vastaanottoMuokkaa

Mustavalkoinen[3] Il signor Max on kuvattu Cinecittàn studiolla Roomassa[1]. Se on yksi ohjaaja Mario Camerinin viidestä pikkuporvaristoa kuvaavasta romanttisesta komediasta. Neljä muuta ovat Kyllä miehet ovat roistoja (Gli uomini, che mascalzoni..., 1932), Darò un milione (1935), Ma non è una cosa seria! (1936) ja I grandi magazzini (1939).[4] Käsikirjoittajana ja Camerinin apulaisohjaajana toimi kirjailijana ja myöhemmin myös elokuvaohjaajana tunnettu Mario Soldati[1][5]. Kuvaaja Anchise Brizzin merkkiteoksiin kuuluvat Alessandro Blasettin historiallinen elokuva 1860 (1933) ja De Sican neorealistinen klassikko Sciuscià – viattomat (1946)[6]. Elokuvan musiikki on yksi Renzo Rosselinin ensimmäisistä elokuvasävellyksistä[7]. Pääosia esittävät Vittorio De Sica ja Assia Noris olivat 1930-luvun italialaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä[4].

Yläluokkaiseen ympäristöön sijoittuva Il signor Max on yhdistetty 1930- ja 1940-lukujen vaihteen telefoni bianchi -lajityyppiin[3][8]. Kevyt ja harmiton elokuva toisaalta myös arvostelee toimettoman yläluokan ulkomaita matkivaa elämäntapaa. Sen vastineeksi asetetaan perinteiset perhearvot, lehdenmyyjien välinen solidaarisuus sekä Italian fasistien Opera Nazionale Dopolavoro -järjestö, joka tarjoaa työläisille tervehenkistä viihdettä. Lopussa ristiriita laukeaa Hollywood-tyyliseen onnelliseen loppuun, jossa voidaan nähdä fasistien konsensuspolitiikan heijastuma.[9]

Il signor Max oli aikanaan valtava yleisömenestys[10]. Se sai ilmestymisvuonnaan Italian kulttuuriministeriön palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Aikalaiskritiikissä ja myöhemmissä arvioissa elokuvaa on kiitetty sen kepeydestä, sujuvasta rytmityksestä ja erinomaisista näyttelijäsuorituksista.[1][3]

Camerinin komedioiden menestys innosti Vittorio De Sicaa kokeilemaan siipiään ohjaajana teemoiltaan samankaltaisissa elokuvissa Rose scarlatte (1940), Maddalena... zero in condotta (1940) ja Teresa Venerdì (1941)[11]. Samoja juoniaineksia on havaittavissa myös De Sican ja käsikirjoittaja Cesare Zavattinin myöhemmissä neorealistisissa elokuvissa kuten Sciuscià ja Polkupyörävaras (1948)[12]. Il signor Maxista on sittemmin tehty kaksi uusintaversiota, Giorgio Bianchin Il conte Max vuonna 1957 ja Vittorio De Sican pojan Christian De Sican samanniminen elokuva vuonna 1991[3].

LähteetMuokkaa

  • Celli, Carlo Celli & Cottino-Jones, Marga: A New Guide to Italian Cinema. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2007. ISBN 978-1-4039-7565-2.
  • Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5.

ViiteetMuokkaa

  1. a b c d e Chiti, Roberto & Lancia, Enrico: Dizionario del cinema italiano. I film, vol. I: tutti i film italiani dal 1930 al 1944, s. 336–337. Roma: Gremese, 2005. ISBN 88-8440-351-0.
  2. a b Anica: Archivio del Cinema Italiano archiviodelcinemaitaliano.it. Viitattu 28.12.2014. (italiaksi)
  3. a b c d Mereghetti, Paolo: Il Mereghetti: Dizionario dei film 2011, s. 3090. Milano: Baldini Castoni Dalai, 2010. ISBN 978-88-6073-626-0.
  4. a b Brunetta, Gian Piero: Cent’anni di cinema italiano, s. 197-198. Bari: Editori Laterza, 1991. ISBN 88-420-3851-2.
  5. Moliterno, s. 299.
  6. Moliterno, s. 53–54.
  7. Moliterno, s. 280.
  8. Celli & Cottino-Jones, s. 58.
  9. Celli & Cottino-Jones, s. 23, 25, 34, 60–61.
  10. Moliterno, s. 61.
  11. Moliterno, s. 108.
  12. Celli & Cottino-Jones, s. 58–62.

Aiheesta muuallaMuokkaa